Piparit, joulu ja yksi sinkku kuusen alla

Jos nyt ei ole vielä kaikille tullut jo selväksi niin en hirveästi pidä joulusta. 

En sitten ollenkaan.

Se tuo mieleen ne kaikista ikävimmät muistot ja mä niin kovasti haluaisin jo luoda siihen päälle kivoja muistoja jonkun kivan ihmisen kanssa. Mutta niin kauan kun olen sinkku, se tuskin onnistuu. Joten olenpa sitten tänä(kin) vuonna kaupungin pahin Grinch. (Sain kyllä ihan hitusen joulumieltä leipoessani irstaita pipareita.)

Mutta arvatkaas mitä.
On se taas vaikeeta. Kävi sitten niin että toooottakai just kun vannon että EI ENÄÄ treffejä, Tinderiä, mitäänmikäliittyymiehiin niin enkö mä tapaa aivan todella potentiaalisen tapauksen baarissa.
Mä olen vähän sellainen että innostun tosi nopeesti ja kyllästyn vielä nopeammin. Nyt kuitenkaan en ole kyllästynyt, vaan ihan oikeasti tosi ihastunut. Enemmän, kuin siihen tyyppiin jota tapailin (tai jotain). Ja se on jo paljon.

Nyt vaan yritän pitää pään kylmänä ja olla ajattelematta liikaa. Mulla kun on paha tapa alkaa analysoimaan aivan kaikkea ja sitten maalaan jo koko helvetin seinälle jos saan päähäni pienenkin epäkohdan. Joo, me naiset ollaan vähän tällaisia.

Mutta ennen kun mietin yhtään enempää tätä ihastumisjuttua niin täytyy selvitä tuosta joulusta. Tässä siis parhaat vinkit sinkkujoulun viettoon ja siitä selviämiseen:

1.) Syö ähky. Ei tarvitse näyttää hyvältä ketään varten. Eikä vetää vatsaa sisään.
2.) Punaviini. Ei tarvitse hienostella, tonkka toimii hyvin.
3.) Lahjaksi saadut suklaat nyyhkyleffan kanssa. Myös punaviinitonkka käy jos et saa suklaata lahjaksi. Tai vaikka saisitkin.

4.) Tinder

Hyvää joulua!

Le Pikkujoulut

Kävin sitten treffeillä deitti nro kakkosen kanssa. Ihan mukava, vähän ehkä ujohko tapaus. Ei kuitenkaan silleen kovasti kolahtanut joten en usko että tässä mitään sen kummempaa on, vaikka ehkä me nähdään vielä. Ainakin kovasti se viestittelee.

Mutta ennen sitä.....

Tip tap tip tap tipetipetiptap! Minullapa olisi nimittäin lauantaina pikkujoulut! Tuo vuoden ainoa kekkeri jossa oikeastaan kannattaa olla sinkku. (Toisethan ei tätä ymmärrä ja sitten sattuu näitä lipsahduksia esim. varatun työkaverin kanssa)
Sinänsä siis harmi että mähän juuri ehdin vannoa kaikille ystävilleni että pysyn nyt hetken kaukana treffailusta ja kaikesta mikä liittyy miehiin. (Onko kaksi päivää "hetki"?)
Mutta katsokaas, jos nyt kävisikin niin että bongaisin jonkun tosi kivan tyypin pikkujouluista niin sitähän ei lasketa? Eihän?
Kun mähän olen ihan täpinöissäni kiikaroinut uutta pikkujoulumekkoakin, siis ihan vaan sitä varten että mekothan on hirveen kivoja. Pikkumustat etenkin. Köh köh.

Buu

Mä olen turhautunut.
Tapasin sen deitti nro ykkösen, mistä viimeksi mainitsin. Tai no, nähtiin muutamaankin otteeseen. Kaikki meni hirveän kivasti alkuun, oli mukavaa, tultiin hyvin toimeen, se sai mut nauramaan ja oli komeakin. Ja kaikenlisäksi kiinnostunut minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Ehdin jopa perua ne toiset treffit sen deitti nro kakkosen kanssa ajatellessani että tässä on potentiaalia.
Kunnes puff! Kiinnostus loppui kuin seinään.
Hemmetti sentään! Miten tämä nyt taas meni näin?

No okei, se meni niin että ensi-innostuksen haihtuessa huomasin jälleen että se tunne puuttuu. Blaah. Tämähän on kuin yksisarvista jahtaisi.

Mun täytyy selkeästi alkaa käymään useammin ulkona. Ja heittää Tinderillä vaikka vesilintua.(kröhöm. no jos nyt vaan poistaisin sen..)
Tinderistä puheenollen. Tänään tuli kyllä niin mieletön match että terve. Selkee sarjaviestittelijä. Viesti meni tyyliin näin:
"Moi miten menee, missä asut? Olen sporttinen, työssäkäyvä poliisi/palomies/lääkäri/mikälie mutta osaan myös tehdä raksahommia eli olen kaiken hyvän lisäksi kätevä käsistäni. Käyn säännöllisesti salilla ja harrastan salibandyä/tennistä/jääkiekkoa/hiihtoa/matkustelua/golfia/ihankaikkeamahdollista. Olet tosi kaunis ja olisi kiva tutustua, tässä mun puhelinnumero 040-1234567, voit soittaa millon vaan."
Joo. Soittaisinko Tinder-tyypille jonka kanssa en ole edes viestitellyt? Mitä sanoisin?
"Tässä ***** Tinderistä moi, mites menee? Oliko kiva päivä töissä? Niin missäs sä olitkaan töissä? Niin joo. Ja tuota, missäs kaupungissa?" Tosi luontevaa.

Blaah.
Ehkä mä lähden vaan ostamaan itselleni kasan lohdutuskarkkia ja katson jonkun nyyhkyleffan Netflixistä.

P.s Onnistuin kuitenkin järkkäämään deitti nro kakkosen kanssa uudet treffit peruuntuneiden tilalle. Yrittänyttä ei laiteta!

Dear Tinder

Tinder. Tuo nykypäivän baarin korvike. Se viinaton lihatiski.
Mä myönnän että olen melko ahkera Tinderin käyttäjä, ainakin toistaiseksi. Minulle se on puolikieliposkella-huvia mutta koska mä en ole ihan niin epätoivoinen että etsisin itselleni lelua Tinderistä, olen katsellut tarjontaa ihan avoimin mielin.
Mä olen treffannut muutamia (pikaisen laskutoimituksen mukaan 5) kyseisen sovelluksen kautta ja heistä kahta (2) olen niin sanotusti tapaillut (tai jotain). Tosin heistä toinen, eli se tyyppi jota tapailin (tai jotain) särki minun sydämen ja nyt minun pitäisi sitten puolestani särkeä sen toisen sydän. Ei ole muuten yhtään sen helpompi nakki kuin omankaan pumpun rikkoutuminen.
En vaan voi sille mitään etten tunne tätä ihmistä kohtaan mitään sellaista mikä saisi minut edes harkitsemaan parisuhdetta. Ikävä kyllä tunne ei ole molemminpuolinen.

Olen myös tässä välissä ehtinyt Tinderöimään sen verran että olen saanut kolme treffipyyntöä. Yksi heistä vaikuttaa kyllä todella lupaavalta. Saa nähdä miten käy. Mutta hiphei! Olen siis menossa treffeille! Kaksille treffeille! (Tämä kolmas on ehkä vielä hieman keskenkasvuinen mun makuun..)
Mutta silti.... vihdoinkin jotain kivaa sutinaa!!

Treffit! Sutinaa!

Mä oon tässä Tinder-historiani aikana törmännyt jos jonkinmoiseen kulkijaan ja lukenut vaikka minkälaisia tekstejä sieltä. Mun onneksi olen kuitenkin matchannut enimmäkseen niiden suht asiallisten tyyppien kanssa. Tosin on joukkoon mahtunut pari vonkaajaakin. Yksi kysyi ensitöikseen olisinko hänen syntymäpäivälahjansa (No helvetti. Hyppäänkö samantien kakusta kirsikat nänneissä?) ja toinen ehdotti että voisi hetimiten tulla kyläilemään. No ei voisi.

Kyseessä on kuitenkin pelkkään ulkonäköön perustuva sovellus joten tokihan siellä on niin kamalan helppoa olla pinnallinen. Itsekin huomaan heittäväni vasemmalle hyvin nopeasti mitä ihmeellisemmistä syistä. Rumat hiukset. Liian akateemisen näköinen. Vääränlaiset vaatteet. Suttuinen kuva. Liikaa matkakuvia. Koira. Kissa. Kilpikonna. Lapsi.
Niin, näistä lapsista. En ensinnäkään ymmärrä miksi pitää laittaa mussukan kuva Tinderiin? Eikö voisi vain kertoa että tämmönen kuuluu sitten pakettiin.
Mä olen muuten yrittänyt totuttautua siihen ajatukseen että mun ikäisellä tai vanhemmalla saattaa hyvinkin olla jo jälkikasvua valmiina, mikä siis tarkoittaa sitä että saatan päätyä yhteen sellaisen isi-tyypin kanssa. (Note: en ole mitenkään ikärasisti mutta lähtökohtaisesti en siis etsi itseäni nuorempaa seuraa ennen kun täytän 50)
Tämä ajatus vaatii vielä vähän aika paljon totuttelua mutta yritän kovasti vakuuttaa itseni siitä että isitkin on ihan ok ja mä kyllä pystyisin olemaan äitipuoli isin uusi tyttöystävä jos sellainen tilanne tulisi.
Joo. Kyllä. Kyllä mä pystyisin siihen. Pystyisinhän?

Ne varatut miehet

Ikuinen murheenkryyni on se kun bongaat jonkun tosi komeen tyypin vaikka ruokakaupassa ja on vähän silmäpeliä ja sitten mietit jo olisiko maitohylly sopiva paikka aloittaa keskustelu, kunnes jostain HeVi-osaston syövereistä sen viereen ilmaantuukin -tottakai- tyttöystävä.
Näitä tilanteita tulee ja menee mutta sitten on ne jotka eivät tyydy pelkkään silmäpeliin vaikka kuinka olisi se oma kulta kainalossa.
Ehkä kyse on siitä että ruoho on vihreämpää siellä aidan toisella puolella (senhän allekirjoittanutkin totesi jo aiemmin) tai sitten joillakin ihmisillä on vaan taipumus olla yksinkertaisesti kykenemättömiä "yksiavioisuuteen", tai paremmin sanottuna uskollisuuteen. Miehet on sikoja. Toki yhtälailla niin on osa naisistakin.

Se on kuitenkin kumma juttu miten mullakin on kaveripiirissä (miksi??) ne muutamat, jotka aina silloin tällöin jaksavat kokeilla kepillä jäätä.

Siis siitä huolimatta, että he ovat parisuhteessa ja näennäisesti kaikki on hyvin. Mutta sitten tulee tämä että "vähän meinaa kyllästyttää kun arki on alkanut". Idiootit.

Ainahan se arki alkaa jossain vaiheessa, mutta kyse on siitä millaisen kukin omasta parisuhde-arjesta tekee. Jos se on niin tylsää että pitää yrittää muita iskeä niin mene ja katso peiliin. Ja mieti samalla onko järkeä olla sellaisessa suhteessa.

Ja aina se epätoivoinen heruttelu alkaa samalla lauseella; "no vieläkös sä olet sinkku?". Ihan kun mun sinkkuus tekisi siitä jotenkin hyväksyttävämpää, etenkin kun heruttelija ei itse ole vapaa.

Ja ihan kun se automaattisesti tarkottaisi sitä että tottakai mä olen samantien valmis piristämään sun tylsää arkea -ihan vain koska olen sinkku!

Ja huom. Mä en ole mikään kiertopalkinto koskaan ollut, eli ei voi siitäkään johtua että minua pidettäisi yleisesti helppona. Päinvastoin.
Pistää myös miettimään, että toivottavasti sitten kun mulla on se MUN oma varattu mies (öhöm, siis joka on varattu minulle), se ei ole sellainen kusipää joka heruttelee ketään muuta kuin minua.

Joten te varatut miehet joita vanha suola janottaa; Teidän juna meni jo ettekä aikoinaan ostaneet paluulippua. 

Varatut miehet, menkää kotiinne.

Leikitään kotista

Mä olen käynyt tosi syvällisiä keskusteluja aiheesta parisuhde (no yllätys).
Nimittäin tässä kun tavallaan tapaillessa sitä samaa tyyppiä (vieläkin!!) olen joutunut väkisinkin pähkäilemään parisuhteen mahdollisuutta tai mahdottomuutta.
Siitäkin huolimatta että meillä on kivaa ja mielelläni treffaan sitä, olen kuitenkin keskittynyt etsimään vikoja tästä tyypistä. Mikä minua vaivaa? Etsinkö minä puoliväkisin jotain syytä sanoa adios ja jatkaa ruikuttamista sinkkuudesta?
Ihanko vain siksi koska matto ei ole lähtenyt jalkojen alta ja fiksummat kertoo että sen pitäisi lähteä niin että kannat kattoon?
Puhumattakaan mun omasta mielikuvasta joka on juurikin sellainen ettei silloin käytännössä edes tarvitsisi miettiä että "onkohan se tuo vai eiköhän se ole".
Niin. Taas ollaan tässä.
Mitä enemmän vietän aikaa sen saman tyypin kanssa, sitä enemmän mulla on sellainen olo että mä en tunne tarpeeksi. Siis minulla ei vain tule sellaista tunnetta mitä kaipaan. (Tässä tarkempi selitys siitä tunteesta)

Mulla on takana pari pidempää parisuhdetta ja kohtuullinen kasa niitä lyhyempiä, enkä muista että ikinä olisin miettinyt näin tarkkaan asioita. Olenko mä oikeasti kasvanut aikuiseksi vai johtuuko tämä taas siitä mun pienestä nirsoudesta?
Nyt tartteis jotain fiksua neuvoa.

Aaarght. Aina mulle käy näin. The search continues.

P.s Hieman yllättäen jo ajat sitten vakiintunut vanha "special" ystävä laittoi viestiä ja kertoi että olisi kiva pitää hauskaa mun kanssa. Tottakai. Heti. Kyllä. Ehdottomasti. Me sinkuthan ollaan aina valmiita pitämään hauskaa, etenkin varattujen miesten kanssa.
Voi hyvää päivää. Vaihdan kohta puhelinnumeroa.

Mä en tiedä

Alan vähän epäilemään että minussa on jokin vika. Olen treffannut nyt useampaan otteeseen sitä samaa tyyppiä (Ihan oikeasti, yhtä ja samaa!) mutta matto on edelleen tiukasti jalkojen alla. Teoriassa tässä tyypissä ei ole mitään niin sanotusti vialla. Mutta se tunne. Se mystinen tunne josta en edes oikeastaan tiedä miltä se tuntuu, loistaa poissaolollaan. Joo kyllähän mä viihdyn tämän tyypin seurassa todella hyvin ja meillä on hauskaa yhdessä mutta kun ei se riitä. Musta tuntuu että joudun särkemään sen sydämen ja aloittamaan sadannen kerran etsinnän alusta. Tosin minun vauhdilla sata ei taida enää edes riittää.

Alan myös kallistua siihen ajatukseen että minusta on tullut todella nirso. No ei sentään. Ehkä vähän vaativa. Köh köh.
Mutta tiedän etten voisi olla sellaisessa suhteessa jossa kaikki muu on kunnossa paitsi se pikkujuttu että suuria tunteita ei ole. Mielummin olen yksin kun huijaan itseäni sekä sitä toista osapuolta.
Joten.. täytyykö mun siis alkaa valmistautumaan elämään vanhana piikana? Vai täytyykö minun yrittää kovemmin?

Tein eräs kaunis päivä treffilistaa viimeisimmän sinkkujaksoni ajalta. Virhe. Listaan kertyi nimiä ihan kiitettävä määrä ja aloin miettimään että mitä minä oikeastaan edes etsin? Metsästän jotain sellaista mistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä; Rakkautta. Voi helvetti sanon minä.
Tämähän on ihan hakuammuntaa. Kokeillaan nyt vähän kaikkea ja sitten toivotaan että jokin suuri ja mystinen kolahtaisi. Ja että se kolahtaisi vielä molemminpuolisesti.
Viisaammat sanoo että kyllä sen sitten tietää kun se tulee vastaan ja heti perään tulee selitys siitä miltä sen pitäisi tuntua. Ja lopulta kuitenkin se lause "En mä oikein osaa selittää miltä se tuntuu. Kyllä sä sitten tiedät."
Note to self: Älä koskaan ikinä kysy neuvoja parisuhteessa olevalta ihmiseltä.

"Sä tiedät kyllä kun se tulee vastaan"

P.S
Se tyyppi jota tapailin (tai jotain) on nyt IHAN OIKEASTI historiaa. Ei olla pidetty mitään yhteyttä eikä minulla ole minkäänlaista mielenkiintoa sitä kohtaan. Rautainen selkäranka sai juuri uudet pultit.

Kulkuset, kulkuset..

Pari päivää sitten postilaatikostani tipahti Ikean joulumainos. Olin vähän hämmästynyt (ja närkästynyt) siitä että joulun mainonta aloitetaan jo näin aikaisiin. Mähän en ole mikään joulufani ikinä ollut, kuuset, koristeet ja joululaulut aiheuttaa lähinnä ylimääräistä ketutusta.
Ikean mainosta selatessani aloin kuitenkin miettimään että milloinkahan mä vietän joulua kahdestaan. - Siis jonkun muun kun äidin kanssa.
Tällä aikataululla tuskin ehdin miestä bongaamaan kuusen alle (vaikkakin yritys on ollut hyvä) joten ainakin tämän vuoden osalta peli lienee menetetty.

Yrityksestä puheenollen, olin sitten jälleen kerran ekoilla treffeillä eilen. Normaalista poiketen, musta tuntuu että tällä kertaa pääsen toisillekin treffeille. Pidetään peukut pystyssä!
Myös se tyyppi jota tapailin (tai jotain) haluaisi nähdä taas. Mä en vieläkään ymmärrä mitä sen päässä liikkuu, selkeästihän se on kiinnostunut enemmänkin kuin pelkästään yövierailuista mutta joku jarru tuntuisi kuitenkin olevan päällä. Olen kuitenkin pitänyt rautaisen (joskin vähän taipuneen) selkärankani kasassa enkä odota mitään ihmeitä.

Joulua odotellessa..

Hämmästykseni myös aamudeitti laittoi viestiä. Herra muutti toiseen kaupunkiin joku kuukausi sitten ja nyt pyyteli käymään luonaan. Mitä vit.....? Siis tämä tapaus se ei kyllä ymmärrä ei sitten millään. Mä en tiedä miten pitkä pätkä rautalankaa ja ratakiskoa mun pitäisi sille vääntää jotta se ymmärtäisi että meillä ei ollut, ei ole, eikä tule koskaan olemaan yhtään mitään. Ja ei, en leiki vaikeasti tavoiteltavaa. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Ja tämän kaiken mä olen hänelle selvällä suomenkielellä kertonut. Ehkä mun täytyy seuraavaksi kokeilla ruotsia tai vaikka viittomia.

Aidan tuolla puolen

Kävinpäs hieman katselemassa maisemia naapurikaupungissa ja täytyy myöntää että mun kokemuksilla ruoho on ehkä hieman vihreämpää siellä aidan toisella puolella. Se tietysti johtui siitä että kyseisessä kaupungissa on enemmän sakkia kuin omassa kotikaupungissani. (Tai näin ainakin yritän vakuuttaa itselleni)
Matkan alussa ajattelin pysyä kovana ja pitää Tinderin tiukasti kiinni koko reissun ajan. Kuitenkin ensimmäisen skumppapullon avattuani mieli kummasti muuttui. Kovin kauaa en kuitenkaan jaksanut ihmisiä selailla sillä siinä olisi varmasti mennyt koko loma. Ja olisihan siinä iskenyt pieni runsaudenpula kun niitä komeita kasvojahan nimittäin riitti. (Päässäni alkoikin samantien soimaan It's raining men (Geri Halliwellin versiona) ja mielessäni ratsastin jo auringonlaskuun oman ritarini kanssa.)
Onnistuin kuitenkin ryhdistäytymään ja sen sijaan että olisin käynyt paikallisilla treffeillä, katselin 24/7 hempeileviä ystäviäni joilla on kyllä keskenään jotain niin erityistä etten edes minä sinkkuna tuntenut kertaakaan itseäni yksinäiseksi vaikka majailinkin heidän nurkissaan kolmantena pyöränä ja kuuntelin jatkuvaa pusujen muiskauttelua. Olen hieman kateellinen.

Toki kävihän mulla mielessä sekin että entäpä jos osa minunkin onnesta olisi jossain toisessa kaupungissa? Tietysti tapani mukaan menin jo hieman asioiden edelle ja hyvin pikaisesti kuvittelin itselleni oman adoniksen ja pikku kaukosuhteen. Kuvitelma tietysti päättyi onnellisesti siihen että mun oma adonis muutti samaan kaupunkiin ja sitten happily ever after.
Kuitenkin todellisuus muistutti mua kaukosuhteen toimivuudesta kun lemppari-eksäni laittoi viestiä ja kyseli kuulumisia. Hänen kanssaan meillä oli 250km välissä. Homma ei toiminut mutta pidetään edelleenkin tiiviisti yhteyttä. Turvallisen välimatkan päästä.

Toistaiseksi siis pitäydyn oman kaupungin maisemissa ja tyydyn välillä ihailemaan ruohoa aidan tuolla puolen.

Aidan tuolla puolen

P.S
Kotimatka sujui kivasti flirttaillen viereen istuneen komistuksen kanssa. Mutta why oh why en pyytänyt sitä puhelinnumeroa...!



Photo credit: Marja Ligterink (having a break) / Foter / CC BY-NC

Tuhlari

Sinkkuilu on epäilemättä kalliimpi elämäntilanne kuin parisuhde. (Myös huomattavasti kalliimpi kuin pari suhdetta).
On sanomattakin selvää kuinka hemmetin kallista on asua yksin ja maksaa kaikki yksin, mutta ei se halpaa ole jatkuvasti juosta treffeilläkään.

Mähän olen sellainen etten yksinkertaisesti kehtaa joka hemmetin kerta maksattaa miehellä. Kyllähän se on ihan hieno (ja perinteikäs) tapa että mies maksaa, mutta modernina ja itsenäisenä leidinä en vedä hernettä nenään jos maksan treffeillä itse syömiseni/juomiseni/muut huvit. (Ehkä tämä on myös joku alkukantainen tapa viestittää että minä en ole siipeilijä).

Tästä voimme siis päätellä että Sen Oikean kiikaroiminen Näiden Väärien joukosta käy melko kalliiksi, ainakin tällä deittailutahdilla millä itse olen mennyt kuluvan vuoden aikana.
Tietysti voisihan niitä huonompiakin sijoituskohteita olla.

Aikoinaan eräällä tuttavapariskunnalla oli "häärahasto", jonne he yhdessä keräsivät jokaisen kolikon mikä vastaan tuli. Ideana oli että kun purkki on täynnä, heillä on pesämuna tulevia häitä varten ja voidaankin alkaa väsäämään kutsuja. Söpöä.
Ehkäpä minä puolestani perustan oman pienen treffirahastoni, jonne sitten työnnän aina kaikki pikkuhilut joilla pääsen taas seuraaville treffeille.

Treffirahasto

P.s
Käännetyistä kivistä puheenollen. Mun selkäranka taipui jälleen ja treffattiin taas sen tyypin kanssa jota tapailin (tai jotain). Oli tosi mukava ilta.

Aina ekat treffit

Viikonloput on yleensä sellaisia että minulla on kamala hinku ihmisten ilmoille ja täytyy olla koko ajan tekemässä jotain. Toisin sanottuna en osaa olla yhtään paikoillani.
Ja sitten on se toinen ääripää, että nautin siitä että olen ihan yksin kotona tekemättä yhtään mitään mainitsemisen arvoista. Viimeisimmät viikonloput tuo ensimmäinen vaihtoehto on vienyt voiton.

Viime viikolla mun rautainen selkäranka taipui sen verran että suostuin näkemään sitä tyyppiä jota tapailin (tai jotain). Ääh. Vaikka mä pysyin rauhallisen viileänä koko illan, myönnän että meillä oli sen verran kivaa että se pisti vähän miettimään.

MUTTA koska kaiken miettimisen lomassa katselen kuitenkin (vaikka sitten ajankuluksi) mitä muuta ympäriltä löytyy niin kappas, päädyin taas treffeille uuden tyypin kanssa. Tässä tyypissä oli oikeasti potentiaalia toisillekin treffeille!
Hommassa vaan kävi niin köhmäisesti että ennen kun ehdittiin toisille treffeille, bongasin sen sattumalta samasta baarista kesken jallushottien kumoamisen ja hupsista, päädyttiin samaan osoitteeseen yöksi.
Jos olen oikein ovela, sanon että ehkäpä se yö oli sitten niinkuin toiset treffit. Tai sitten myönnän että niin ei olisi pitänyt käydä ja... facepalm.

Ei voi kun nauraa miettiessä että monetkohan ekat treffit mulla on vielä edessä. Mä kun en ole viime aikoina varsinaisesti päässyt ekoja treffejä pidemmälle kenenkään kanssa. Vaikka kaikki sanookin että nyt pitäisi nauttia sinkkuelämästä niin onhan tämä aina turhauttavaa.
Musta vaan alkaa tuntua että mä olen jo nauttinut ihan tarpeeksi siitä että ihmisiä tulee ja menee vähän niinkuin linja-autossa olisi. Mä voisin jo haluta jäädä oikealla pysäkillä pois.

Tämän hetken tunnelmat deittailusta

P.s
Nakkikiskalla kuultua: "Sä olet mun Tinder-match. Voisinko mä tulla sun luo nukkumaan?"

Säteilevä surkea sinkku

Yleensä kun ystävien näkemiseen tulee pidempi tauko, jälleen nähdessä ensimmäisenä kysytään yleisiä kuulumisia tai kommentoidaan muuttunutta hiustyyliä.
Minun kohdallani yleensä ensimmäinen kysymys koskee miesjuttujani. Ei siinä, ymmärrän kyllä. Tämänpäiväinen jälleennäkeminen ei sinänsä ollut poikkeus mutta pisti vähän miettimään. "Sä näytät jotenkin tosi säteilevältä, oletko sä löytänyt uuden miehen?".

Mua alkoi mietityttämään että pitäisikö minun sitten näyttää surkealta sinkulta?

Ei. En ole löytänyt miestä. Itse asiassa minulla on ollut miesrintamalla todella kuiva ja tylsä kausi paria suht turhaa deittiä lukuunottamatta. Ei mitään kunnon sutinaa. Ei yhtään mitään.

Olen kyllä seikkaillut (jälleen) Tinderissä sekä bongaillut koulun käytävillä silmänruokaa mutta eihän näitä voi laskea.
Sen sijaan se tyyppi jota tapailin (tai jotain) pyysikin melko yllättäen leffaan. Eihän me olla oikeastaan pidetty yhteyttä ja koska sain siipeeni tältä tapaukselta, olen suhtautunut häneen melkoisen kylmäkiskoisesti (sanoisin että tylysti) muutenkin. 

En siis suostunut. Vielä.
Toisaalta tää tyyppi on aika periksiantamaton ja vähän kiinnostaisi tietää mikä tässä nyt on taka-ajatuksena. Mä pidän kuitenkin rautaisen selkärankani kasassa, kun sen kerran olen onnistunut tämän tyypin kohdalla rakentamaan. Eikö niin?

Tiedän että saan kamalan ripityksen kunhan ehdin juoruta ystävilleni siitä että aion ehkä jopa suostua tapaamaan sen tyypin. Mutta tapaisin sen ihan vaan uteliaisuudesta. Oikeasti!

Mutta koska en ole hetkeen ehtinyt käymään ihmisten ilmoilla, lähden tulevana viikonloppuna vähän tuulettumaan (bongailemaan) baariin ja pariin paikalliseen tapahtumaan. Joten katsotaan nyt ensin miten kivasti tämä viikonloppu vierähtää.

Ystävieni reaktio kun kerron että se tyyppi pyysi leffaan

Toivelista loppuelämälle

Useana jouluna -ja syntymäpäivänä jonkun kysyessä lahjatoiveitani olen vastannut kielipuoliposkella sen saman: "No mä haluisin miehen".
Vitsikkäinä ihmisinä ystävät ja sukulaiset ovatkin yrittäneet aina ajoittain parhaansa mukaan täyttää lahjatoivettani, milloin postikortin, milloin puhallettavan version (kyllä vain.. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut) muodossa.

Poikkeusta ei tehnyt myöskään tämänvuotinen syntymäpäivä. Siis sen osalta etten vielä(kään) saanut toivomaani.

Kuten aiemmin totesin, minua pidetään melkoisen nirsona yksilönä joten kerrotaanpas sitten millaisen miehen mä haluan niin kaikki osaa sitten varautua tulevina synttäreinä ja jouluina!
Eli seuraavaksi esittelen teille virallisen epävirallisen loppuelämäni (meneekö jo liian optimistiseksi) vaatimus -sekä toivelistani. Olkaa hyvä!

Vaatimukset:
Se tunne. Niin. SE tunne. Mikä tunne? No en minä tiedä.
Se mystinen, äärimmäisen harvinainen, lähestulkoon sukupuuttoon kuollut tunne siitä että "matto viedään jalkojen alta". Vieläkö kuvailen tarkemmin?

Siinäpä vaatimukset. Ja jos sitä tunnetta ei tule, en yleensä vaivaudu tapaamaan toistamiseen. Tähänkin on monet sanoneet että mun pitäis antaa mahdollisuus ja eihän sitä tiedä jos se tunne "herääkin" jossain vaiheessa. No mutta kun mä tunnen itseni ja tiedän että jos sellaista orastavaa tunnetta ei ole, sitä ei myöskään tule. Tämän suhteen mulla on vahva intuitio ja pyrin luottamaan vaistoihini.

Sittenpä päästäänkin toivelistaan. Tämä onkin jo eri juttu.

Toivelista:
Rehellinen, avoin, luotettava, urheilullinen, huumorintajuinen, hauska, terveellä tavalla itsevarma, komeakin vielä, spontaani, aktiivinen, huomioiva, rohkea, rento, sosiaalinen, ihana. Ja monta, monta kivaa adjektiivia lisää.
Toivelistaa on siis karsittu isolla kädellä, mutta pointti lienee selvä?

SE tunne

P.S Kävin jälleen deitillä uuden tyypin kanssa. Arvatkaa tuliko -sitä- tunnetta?
Joko strutsit osaa lentää?
Niinpä.

Teoria sattumasta

Kavereiden suhdesotkuja vierestä seuranneena täytyy vain todeta että ihmiset osaavat riidellä mitä typerimmistä ja turhimmista asioista. Päivän ruoka, mattojenpesu, kissan hiekkalaatikon siivoaminen, tiskikoneen tyhjennysvuoro.. Missä vaiheessa suhdetta unohdetaan että jos sitä toista osapuolta ei olisi, tuon kaiken joutuisi tekemään ihan itse?

Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa (no yllätys yllätys) "Sen oikean" bongaamisesta. Vaikka kasvoimme yhdessä ala-asteelta lähtien, nykyään meidän elämät on hyvin kaukana toisistaan. Toinen on rauhoittunut pitkän parisuhteen myötä ja toinen, noh, kirjoittaa blogia sinkkuilusta.
Meillä on myös erilaiset käsitykset siitä sen speciaalin ihmisen löytymisestä.
Tietysti toisen on helppo huudella kun sellainen on jo saman katon alla. Vähän puolueellista vai mitä. Toisaalta taas voisi ajatella että ehkäpä se tietää mistä puhuu.

Minun teoria on se että jossain tuolla on sellainen joka ylittää sen mun kuuluisan riman, mutta sen ihmisen löytyminen on vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Että voisi toki helpommallakin päästä.
Ystäväni teoria taasen oli että niitä "oikeita" ihmisiä on monta. Ja on vain ja ainoastaan sattumasta kiinni bongaako sellaisen vai ei.
Mun oli ihan pakko nostaa kulmia ja kysyä että jos kerran niitä oikeita on ihan montakin, niin miksi mä en ole löytänyt yhtäkään sellaista?
Sinänsä jos koko homma on tuurista kiinni niin mielummin pitäydyn omassa neula heinäsuovassa-teoriassani, sillä minulla ei oo ollut koskaan kovin kummoinen tuuri.

P.S
Nyt kun miesrintamalla on ollut melko hiljaista, olen jälleen seikkaillut Tinderissä (Esittäkää yllättynyttä).
Ihme kyllä, sieltä on bongautunut pari ihan mielenkiintosta tapausta (plus parikymmentä -ei niin mielenkiintoista-). Jääkäämme katsomaan tilannetta.

Miesrintama

Kranttujen kuningatar

Epäilemättä mä olen kyllä kolunnut kuluvan vuoden aikana jo melkoisen monta väärää tyyppiä. Kuitenkin aina kun kavereiden kanssa keskustelu kääntyy sen oikean löytämiseen, joku muistaa sanoa sen maagisen lauseen "se oikea tulee vastaan kun sä sitä vähiten odotat". Vähiten? Mikä on vähiten? Miten vähän mun sitten pidää odottaa?

Olen myös saanut muita järkeviä vinkkejä kuten "se tulee sitten kun on hyvä hetki sille" ja "sitten kun sä lopetat etsimisen". Olenko mä varsinaisesti etsinytkään? Eihän se ole etsimistä jos pitää silmänsä auki.

Usein minua myös pidetään kranttuna, ronkelina, nirsona.. keksi itse kiva synonyymi. En ole yhtään sellainen. Tai no vähän, mutta terveellä tavalla. Mä yleensä korjaan vaan tietäväni mitä haluan. Ehkä mulla on vähän vaativa maku mutta miksi tyytyä yhtään vähempään? Tuskin kukaan meistä haluaa ketään joka on "ihan kiva" tai sellainen että "no kai mä tykkään siitä".
Pohjimmiltani olen sitä mieltä että jokaisella meillä on se tietty kuva siitä ihanne-ihmisestä. Näin myös minulla. Joskin minun ihanne on ehkä joidenkin mielestä korkeammalla kuin mikään rima. 

Mutta tottakai minä tiedostan että se on ihanne, eikä välttämättä vastaa todellisuutta. Tai no helvetti, olisin onnellisin neiti koko galaksilla jos mun ihannetyypin ihannetyyppi olisin minä. Mutta enhän mä voi tietää kehen ihastun ja millä perusteella. Sehän voi olla ihan kuka vain - vaikka sitten sellainen joka ei vastaa mun makua ollenkaan. (Tähän en kyllä usko itsekään).

Viimeaikoina ei ole kyllä tullut yhtään potentiaalista vastaan. Ei edes sinnepäin. Mulla on kyllä kiikarissa muutama ainakin ulkomuodollisesti pätevä tapaus mutta pään sisältö voikin olla eri juttu. Täytyy vähän tiedustella.
Aamudeitti on vihdoin jättänyt minut rauhaan ja hyvä niin. Aion jatkossakin pysyä kaukana hänestä ja nukkua pitkään vapaapäivinä. 

Myöskään lämmittelevä eksä ei ole pyydellyt enää yhtään mihinkään enkä ole edes joutunut välttelemään häntä baareissa.
Olen myös vihdoin ja viimein (oikeasti) kasvattanut rautaisen selkärangan ja myötänyt että se tyyppi jota olen tapaillut (tai jotain) on historiaa eikä meistä tule mitään. Kieltämättä on vaatinut vähän paikkailua myöntää itselleni että kaikesta huolimatta ihastuin jälleen yhteen niistä vääristä.

Ehkä mä vielä jonain päivänä törmään siihen mun ihannetyyppiin jonka ihannetyyppi olen mä.
Mutta ennen sitä päivää... voin pitää blogia kaikista niistä vääristä.

Sitä päivää odotellessa

Mä harvemmin katson mitään romanttisia leffoja. Enimmäkseen siksi koska niitä katsoessa alkaa ärsyttämään. Eikä ainakaan vähiten siksi ettei oma elämä ole niin sydämenmuotoista mitä leffoisssa, eikä ainakaan vielä kukaan ihana, upea mies ole tullut keskellä yötä minun oveni taakse polvillaan kertomaan ettei yksinkertaisesti voi elää ilman minua.

Sitä päivää odotellessa voin kuitenkin aina silloin tällöin katsoa leffan nimeltä P.s I Love You.
Tätä leffaahan ei voi katsoa kun tietyssä mielentilassa (mielenviassa) ja mielellään (ehdottomasti) yksin sillä jotenkin maagisesti alan joka kerta hapuamaan tyynyä kainalooni samalla kun silmät alkaa vetistää ja räkä roikkuu poskella. Tällä kertaa ehdin katsoa melkein kahdeksan minuuttia ennen kuin hanat aukesi. Ei varmaan tarvitse enempää selitellä miksi katson sitä vain ja ainoastaan ollessani yksin.
Samalla kuitenkin tajusin että mä tahtoisin juuri sellaisen miehen, mitä Gerard Butler on kyseisessä leffassa. Enkä nyt tarkoita irkkumiestä. Vaan sellaisen hyvällä tavalla sekopäisen mutta rakastavan ja turvallisen. Ja komean.

Taannoin vanha tuttavani päätti yrittää parittaa minua jollekin ystävälleen. Ajatuksena tosi kiva, mutta se kiusallinen tilanne kun toteutus kusee.. Tyyppi oli hirveän mukava, kaikki asiat päällisin puolin kunnossa, huomaavainen ja kunnollinen - mutta muuten ei sitten pätkääkään minun tyyppinen. En voinut kuin miettiä mitä tuttuni oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään.

Näin myös aamudeittiä. Ideana oli siis keskustella siitä miksi meistä ei tule mitään (Taustoista sen verran että olemme siis käyneet kerran treffeillä) Tässä toinen esimerkki siitä kun ei ajatella. Aamudeitti siis sanoi itse, että on huomannut ettei kiinnostus ole molemminpuolista ja tilanne on muutenkin aika hankala. No kyllä, bingo. Hienoa että ollaan samaa mieltä asiasta.
Meillä oli myös paljon hiljaisia hetkiä sen parin tunnin tapaamisen aikana koska yksinkertaisesti kemiat ei kohtaa senkään vertaa että olisi edes jotain sanottavaa. Siitä huolimatta minä jouduin pyytämään häntä poistumaan. Ja siitäkin huolimatta se yrittää vielä pussata lähtiessään.

Kun miehet ei ajattele

Walk of shame

Juuri kun mä pääsen ääneen mainitsemaan etten oikein innostu noista yhden illan sotkuista.. Niin, en mä oikein innostu.

Mutta aina toisinaan vastaan tulee sen verran hyvä tilaisuus (=ylitsepääsemättömän komea mies) että lihasta tulee heikkoa ja päädyn jonkun randomin luo. Kuten esim. viime yönä kävi.

Olin siis jo pariutuneen ystäväni kanssa baarissa viettämässä tyttöjen iltaa (katselemassa siinä sivussa olisiko mulle kivoja miehiä tarjolla) kun bongasin tämän, sanotaanko nyt vaikka Mr. Randomin, seilailevan pitkin baaria. Kyseessä sattuu olemaan jo pariutuneen ystäväni opikeluaikainen ihastus, jota itse olen aina pitänyt jokseenkin ylimielisenä, vaikkakin hemmetin komeana tapauksena.
Illan mittaan huonoihin iskuyrityksiin turhautuneena (minua mm. lähestyttiin jälleen kysymällä olenko naimisissa) päätin että tänään käyttäydyn huonosti enkä varmasti lähde kotiin tyhjin käsin (Ehkäpä jokaisella sinkulla on jokin Inner Slut joka pitää silloin tällöin päästää valloilleen).
Minun Inner Slut pääsi valloilleen kun Mr. Random käveli eteen kuin tilauksesta ja alkoikin samantien tehdä tuttavuutta. Pian huomasin olevani taksin takapenkillä matkalla Randomin kotiin.

Näin käy kun Inner Slut pääsee valloilleen

Yksityiskohtiin menemättä minulla oli oikein mukava yö. Tosin poistuin hyvin nopeasti ennen aamukasia koska en vain tykkää herätä ilman suuria tunteita kenenkään vierestä.

Toisin sanoen noudatin omaa juuri keksimääni filosofiaa; "jos et voi kuvitella herääväsi lusikassa onnesta soikeana -> poistu paikalta ennen kun heräät lusikassa miettien kuinka pääset liukenemaan kyseisestä ansasta herättämättä sitä tyyppiä."

Mutta koska en halunnut jäädä lusi(koi)maan, minulla oli edessä vielä viimeinen nöyryytys; Walk Of Shame.
Suunnistaessani pihalle ja kotia kohti, vastaan tuli muutama hienostorouva aamulenkillään ja tunsin kuinka minua tuijotettiin ajatellen "Minä tiedän mitä olet tehnyt viime yönä".
Kotimatkalla omatunnontuskiani kuitenkin lievitti hieman läheisen kulttuuritalon pihalta bongattu nuori nainen, joka istui bilevaatteissa suihkulähteen reunalla kovin nolon oloisena. Kaikesta päätellen hänenkin Inner Slut oli päässyt valloilleen joten hymyilin hänelle myötätunnosta ja painelin kotiin häpeämään.

1499 muuta

Viime lauantaina olikin melkoisen vauhdikas baarireissu. Seuranani ollut, suvun toinen ainoa sinkku jakoi vinkkejä miesten iskemiseen ja pakko myöntää että vientiä olisi kyllä riittänyt. Jos vain olisin jonkun kelpuuttanut. Mä en vaan oikein innostu mistään yhden illan sotkuista eikä oikein kukaan säväyttänyt sen ihmeemmin. Ei, en ole kranttu (no terveellä tavalla olen) mutta luotan vaistooni.

Ongelma saattoi olla myös siinä että samaan baariin sattui myös se tyyppi jota oon tapaillut (tai jotain).
Meidän tapailu (tai jotain) on mennyt aika sekavaksi; tyyppi kyllä väittää edelleen olevansa ihastunut mutta on kiireinen ja mutta kun pelottaa ja mutta mutta mutta mutta. Olkoonsa sitten.. Liian monta muttaa minun kärsivällisyydelle.

Onneksi rakas seuraneitini muistutti minua siitä että kyseiseen baariinhan mahtuu 1500 (No itseasiassa 1000) henkilöä joten "Se on vain yksi muiden joukossa. Täällä on 1499 muutakin. Käy kiinni."
Ja niinhän minä sitten tein. Pidin silmät auki, flirttaisin ja minulla oli kiva ilta. Tosin, törmäsin entiseen luokkakaveriin (melkoinen pelimies) joka heti ensitöikseen kysyi joko olen naimisissa. Hetki siinä vaihdeltiin kuulumisia ja naureskeltiin miten muut on jo rengastettuja ja perheellisiä kunnes hän puristi minua perseestä ja postui paikalta. Miehet.

Törmäsin myös jälleen kerran lämmittelevään eksään jota kylläkin onnistuin taas välttelemään ansioituneesti. Se on kyllä viestitellyt melkein joka päivä sen jälkeen, pyysi jopa kuskiksi reissullensa ja kun kieltäydyin, hän ilmoitti että olisi joka tapauksessa ajanut itse. Ööh?
Aamudeittikin oli baarissa ja taisi suuttua mulle kun en kovin innokkaasti vastaillut sen viesteihin ja parhaani mukaan väistelin koko tyyppiä koko illan. Ei ole herrasta kuulunut enää.

(Sivuhuomautuksena täytyy ihmetellä miten joka ikinen kerta törmäänkin kaikkiin entisiin heiloihin/hoitoihin/deitteihin kun olen liikenteessä. Eikä tämä ole mikään pieni kaupunki.)

Seuraavan päivän sukujuhlat sujui melko kivuttomasti. Kirkossa ei ollut kovin montaa silmäniloa komeaa kanttoria lukuunottamatta, (sen sijaan bongasin kyllä yhden tyypin jota pussailin joskus teininä) joten käytin ajan hyväkseni ja selailin Tinderiä ja juorusin siskoni kanssa.
Itse juhlissa pidin matalaa profiilia ja keskityin herkkujen syömiseen. 

Kuvittelin jo selvinneeni suuremmista kyselyistä kunnes kuulin sen jälleen; "jokos sinä olet naimisissa?".

Vastauksena vilautin vasemmasta kädestäni kaikkia viittä sormea, joissa yhdessäkään ei kimaltele sormus ja hymyilin kiusaantuneesti. 

Mieli kyllä teki näyttää vain yhtä sormea.

Enkä puhu nyt peukusta enkä nimettömästä.

Neiti Aveciton

Sukujuhlat. Mitkä tahansa juhlat. Mutta ennen kaikkea sukujuhlat (Näihin muuten luetaan meidän suvussa kaikki partyt aina häistä hautajaisiin).
Ne onkin sellaisia kinkereitä missä on aina hirveän hauskaa (Hei, nimeni on sarkasmi) olla sinkku. Se juhlien ainoa sinkku.
Muilla on lapsia kertynyt niin etten edes tiedä enää kaikkien nimiä, on puolisot ja sitten vielä ne perhefarmarit tukkimassa sen ainoan tien juhlapaikalle.
Minua alkaa aina ahdistaa paria päivää (viikkoa) ennen näitä juhlia. Täytyy miettiä vaatteet ja sopia kuka kuskaa minut paikalle (niin, citysinkku ei tarvitse autoa. Ja ainiin! Melkein unohtui; ei ole sitä miestä jonka etupenkillä kulkisin kivasti)
Kaiken kivan lisäksi mietin yleensä valmiiksi sopivan nasevat vastaukset siihen iänikuiseen kysymykseen, johon satavarmasti törmään monta mukavaa kertaa päivän aikana; "Noh, jokos sinä olet löytänyt itsellesi miehen....?" (Se kysymys ärsyttää minua sen verran että pelkkä "En" ei riitä.)
Toisaalta minulla menee sympatiat myös niille pariutuneille, jotka puolestaa joutuvat kestämään kyselyä jälkikasvusta ja naimisiinmenosta, jos kumpaa jompaa ei vielä ole tapahtunut.

Nasevat vastaukset Top 3:
- "Mihin minä sellaista?"
(Tämä voi johtaa spekulointiin seksuaalisesta suuntautumisestani, jonka voin kuitenkin kuitata toteamalla että koska itselläni on välillä tosi kiva PMS, en todennäköisesti kestäisi toista samanlaista joten yksi kohtu kerrallaan minun taloudessani.)

- "Montakin. En vain ole päättänyt vielä järjestystä "
Tähän vaihtoehtoon taidan itse kallistua.

Tai sitten se perinteinen;
- "Anteeksi, en ymmärrä kysymystä" ja paikalta poistuminen.

Mutta ei pelkkää huonoa, koska kyseiset kinkerit vaatii kirkkoreissun, saattaa vieraiden joukossa olla myös silmänruokaa. Ihan niin optimisti en kuitenkaan ole että uskoisin kirkosta bongaavani ketään kivaa mutta hei, ainakin varmaa on että joku pistää Tinderin päälle heti ensimmäisen virren kajahtaessa..
Sitäpaitsi, olihan äitikin sitä mieltä että tekisi ihan hyvää minulle käydä kirkossa. Tiedä vaikka olisin lopulta samaa mieltä. Heh heh heh heh heh....
Ja pääsenpä minäkin kävelemään sinne alttarille.

P.S Jotta totuus ei kuitenkaan unohtuisi, ajattelin käydä huomenna baarissa. Ja jos ei muuta niin sittten sunnuntaina voin keskittyä sukujuhlissa täytekakun mässäämiseen jossain nurkassa -kaukana kiusallisista kysymyksistä.

Mäkin haluun tollasen

Kun olet sinkkuna juhlissa jossa muut vieraat on pariskuntia ja varattuja yksilöitä, voi tunnelma olla kovin jäätävä, etenkin niiden keskustelujen aikana kun puhutaan talon remontoinnista, lastenhankinnasta ja naimisiinmenosta. Puhumattakaan siitä kun istut kolmantena pyöränä lääppivän pariskunnan vieressä ja yrität vaivaantuneesti siemailla olutta ja katsella muualle.

Huvittavaa muuten huomata että aina löytyy se yksi parisuhteellinen mielensäpahoittaja joka tuijottaa paheksuvasti kun sitten heität vastapalloksi jotain härskiä läppää sinkkuilusta.

Mut myönnän mä että kaiken sen vitsailun keskellä huomasin myös miten yhdellä vieraalla oli niin iso ja kiiltävä sormus nimettömässään että en voinut kun miettiä että sitten joskus... mäkin haluun tollasen.

Mutta ennen kun saan oman palloni jalkaan, suuntasin porukan mukana baariin katselemaan menoa.
Kuppilassa oli muutama kivannäköinen bodari jotka kävivätkin juttusilla mutta mä en vaan voi sietää sitä että heti ollaan iholla. Jos ei malta pitää näppejään kurissa ennen kun on edes nimeä tiedustellut niin voi kävellä suosiolla ohi.

Kaiken hyvän lisäksi törmäsin erääseen entiseen heilaan (tai mikä lie) joka oikeastaan aina oli vain seksin perässä. Poikkeusta ei tehnyt tämäkään ilta, se nimittäin laittoi pilkun jälkeen viestiä ja pyyteli luokseen. Meninkö? En. Herään mielummin yksin.
Ja jotta ilta ei olisi ollut yhtään vähemmän yllätyksellinen, törmään vielä baarista poistuessani siihen lämmittelevään eksään joka tapansa mukaisesti aloitti keskustelun lääppimällä (onneksi mä olen oppinut väistelemään hienosti) ja tiedustelemalla miks en ole soitellut, vaikka hän niin kovasti tykkää minusta. Huoh.
Kotiuduttuani yhtäaikaa päivän lehden kanssa, puhelimeeni pamahtaa vielä aamudeitiltä viestiä. Olisi kovasti ollut tulossa viereen nukkumaan.(Me ollaan käyty kerran treffeillä eikä silloinkaan ollut mitään halausta kummempaa ja mä olen jo sanonut hänelle ettei oikein kolahtanut. Mikä tässä funktiossa nyt menee niin vituilleen...)
Viestiä laittoi myös se viime syksyinen heila, olisi kuulemma pitänyt olla senkin vieressä. Mä en ymmärrä miksi kaikki entiset heilat on nyt yhtäkkiä kimpussa, mitä mä olen tehnyt väärin? Janottaako vanha suola niin pahasti vai eikö niille irtoa uutta lihaa ja sitten yritetään et lämpeisikö vanha heila paremman puutteessa? Miehet.

Laitan siis puhelimen äänettömälle ja painelen hyvillä mielin nukkumaan. Yksin.

Entiset heilat, menkää kotiinne

P.S Törmäsin baarissa ihan sattumalta myös siihen Tinder-tapaukseen numero kolme. Mies oli niin päissään ettei keskustelusta tullut oikein mitään. Ja muutenkin.. Ei.

Se tyyppi jota olen tapaillut (tai jotain)

Okei. Tinder-tapaus numero yksi. Eli se tyyppi, jota oon tapaillut (tai jotain) epäsäännöllisen säännöllisesti muutaman kuukauden (tai jotain sinne päin) pyysi jälleen leffaan ja vaikka mä juuri edellisenä päivänä vannotin itselleni (ja kaverilleni) että mä olen niin ohi tästä tyypistä ja arvostan itseäni enemmän ja ansaitsen parempaa ja ja.. no mä suostuin lähtemään leffaan.
Menin paikalle viilipyttynä, viimeisen päälle huoliteltuna ja käyttäydyin sivistyneesti. Aplodit sille!

Itseasiassa minulla oli kivat treffit. Jos ne nyt treffit oli. Rento meno eikä mitään sen ihmeempää stressiä.
Mä pidin itseni viilipyttynä loppuun asti enkä edes pyytänyt leffan jälkeen mun luo, eli mitään ei tapahtunut. Ei sitten mitään. Ei edes suudeltu. Ja sitä ei lasketa jos vähän pitää kädestä kiinni leffassa. Ihan kun olis oltu ekoilla treffeillä. Yläaste-tasolla.
Toisaalta se oli ihan kivaa.

Ainoa huono puoli että todellisuudessahan mä olen edelleen ihastunut tähän tyyppiin. Vaikka mä kuinka jankutan itselleni (ja muille) että sen tekemiset ei liikuta minua ja mä olen tätä ylempänä niin ei.. Jos se tulisi sanomaan mulle että haluaa katsoo mitä tästä tulisi niin lopettaisin samantien muiden deittailun.
Mulla on vaan sen verran itsekunnioitusta etten mene jatkuvaan kyselemään näistä asioista. Minun mielestä aikuisen ihmisen pitää kyllä osata ihan itse sanoa suoraan onko tunteita vaiko ei. Ja onhan se sanonutkin että on tunteita mutta mun vaisto ei nyt ihan ole samalla linjalla.. En ihan oikeasti tiedä puhuuko se totta vai säätääkö se monen kanssa yhtäaikaa. Toisaalta mä teen itse ihan samaa (tavallaan) mutta en nyt vaan ymmärrä yhtään missä mennään. Ehkä pitäisi olla miettimättä sen kummemmin ja jatkaa samaan malliin. Kyllähän se selviää ennemmin tai myöhemmin.
Hitto, mä taidan ihan oikeasti tykätä tästä tyypistä.

En tajua.

Voihan vauvat

Ollessani viikonloppuna baarissa, kuulin jälleen kerran vaikka minkälaista iskuyritystä mutta tällä kertaa kuitenkin illan paras meni ystävälleni, jota joku random tuli heruttelemaan kysymällä että "irtoisko munasolu?". No arvatkaapa irtosiko.

Toisaalla kyllä on irronnut, eksäni on nimittäin hiljattain saanut perheenlisäystä. Jotenkin aina nämä vauvauutiset, varsinkin entisien heilojen, on sellaisia että ei tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Todella hieno juttuhan se on ja olen onnellinen heidän puolesta, mutta kyllähän se vähän hassulta tuntuu. Mietityttää, että olisinko minä nyt tuossa tilanteessa, jos meidän suhde olisi kestänyt.
Olen mä toki tapaillut paria iskää mutta kertaakaan ei ole tuntunut kovin luontevalta hengailla niiden lapsien kanssa. En ehkä ole kovin ideaalia äitipuolimatskua.. Ja onhan se niin että kun on mentävä lasten ehdoilla, hommasta voi tulla aika haasteellista.
No siis ainakin minulle.

Itselläni ei ole oikein ikinä ollut mitään vauvakuumetta ja ajoittain olenkin miettinyt että onkohan mun biologinen kello vähän viallinen, kun mulle ei ole koskaan tullut sitä "aaaaaaaww"-tunnetta kun näen vauvoja. Enimmäkseen vaan pelottaa että miten sellaisen kanssa ollaan ja entä jos mä rikon sen.
En edes tiedä haluanko omia. Ja ehkäpä minun ei tässä vaiheessa tarvitsekaan tietää.

P.S. Bongasin joku kuukausi sitten Tinderistä (Oh, dear..) yhden tyypin jonka kanssa olen tsättäillyt niitä näitä. Eilen se sit pyysi treffeille ja suostuin. Saa nähdä meneekö kolmas Tinder-deitti samaan kategoriaan kuin aikaisemmatkin. Mutta hei, ainakaan sillä ei ole lapsia!

Ensivaikutelma

Pieni breikki kirjoittamiseen on ohi. En ehtinyt tässä välissä tapaamaan unelmieni adonista vaan sairastin tiiviisti kotona. Ei, en sellaista tautia.

Oli muuten todella ihanaa huomata miten moni jaksoi huolehtia voinnistani ja ilmoittautui auttamaan tarvittaessa. Ja sitten oli myös niitä (aamudeitti) jotka ei millään ymmärtäneet että en jaksa enkä halua lähteä kuumeessa treffeille. Pitkä pinnani oli koetuksella kun jouduin tästä muistuttamaan joka ikinen päivä, toisinaan jopa kahdesti päivässä. Nyt tiedän mitä "innokas" oikeasti tarkoittaa.

Mutta takaisin aiheeseen...
Viime viikkoinen iltadeitti meni siis (jälleen kerran) aikalailla niinkuin kuvittelinkin; Ihan kiva rupatella niitä näitä pari tuntia mutta ei kiitos muuta.
Mikä minussa on etten voi vain kuunnella itseäni ja todeta että kun musta tuntuu jo ennen ekoja treffejä että tämä(kin) on yksi niistä vääristä, niin miksi menisin tuhlaamaan kummankaan aikaa turhanpäiväisiin jorinoihin? Olen selkeästi ihan liian ystävällinen.

Tosin, tälle deitille menin vain koska äitini kehotti tapaamaan joskus niitä "rauhallisempia" miehiä. 

No nyt on tavattu ja ei ollut ainakaan tämä rauhallinen mies se minun juttu. 

Tietysti asiaan vaikutti myös se ettei minuun tee vaikutusta jos ei yhtään panosta omaan olemukseensa edes treffejä varten. Eihän sellainen ihminen panosta sitten myöskään toiseen ihmiseen, saatikka parisuhteeseen? Kyllä minä ainakin tahdon näyttää nätiltä kulkiessani käsikädessä (jos sinne asti päästäisiin), olipa kyseessä vasta alkanut tapailu tai sitten vuosien liitto. Näin ollen en tietenkään mene räjähtäneenä myöskään ensitreffeille -ja sitä odotan myös vastapuolelta.
Tämä iltadeittihän oli siis Tinder-löytö numero kaksi. (Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä että sattuneesta syystä kolmatta ei tule mutta en koskaan sano ei koskaan.)
Ja kyllä! Kuvien perusteella on näköjään todella helppoa erehtyä. Tietysti jokainen valkkaa juuri ne parhaimmat kuvat (Hello, my name is Photoshop) ja kuvakulmat mitä sitten esitellä Tinderissä ja toivoa sydäntä, mutta ei sekään ole oikein jos mennään jo ihan räikeästi todellisuuden kaunisteluun. Eikä ainakaan reilua. Vaikka en pidä itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, niin kyllä se ulkonäkö vain vaikuttaa aika paljonkin siihen katsooko toista ihmistä sekunnin vai kymmenen sekuntia -ja mitä itse sen kymmenen sekunnn aikana toiselle eleillään viestii. 

Jos siis käy niin hyvin että se kymmenen sekunnin katse on molemminpuolinen.

Se kun vain on niin että ulkonäköön ihastutaan ja sisimpään..... Noh, sitä katsellaan sitten myöhemmin.

Valitettavaa mutta totta

Photo credit: Cali4beach / Foter / Creative Commons Attribution 2.0 Generic (CC BY 2.0)

Iltadeitti

Jaahas. Minulla olisi vielä tänä iltana treffit. Bongasin siis Tinderistä (Ei tarvinne sanoa mitään) tyypin numero kaksi, joka siis vaikuttaa tarpeeksi täysjärkiseltä ihan oikeaan tapaamiseen. Tinderistä sen verran, että matcheja siellä on paljon. Ja siis olen mielestäni melko ronkelikin vielä. Mutta enhän mä varsinaisesti juttele kuin muutamien kanssa, sellaista perus small talkia josta oikeastaan tietää ettei homma etene edes Tinderin ulkopuolelle. Mikähän siinä muuten on, ettei suurin osa Tinder-porukasta sano yhtään mitään? Egobuustailua? Kerää koko sarja-meininkiä? Miten vain.

Mähän olen nyt tapaillut (tai jotain) sitä aiemmin bongaamaani Tinder-tapausta numero yksi ja tänään se pyytelikin leffaan. En vain oikein ole ihan perillä tämän tapauksen tarkoitusperistä. Puhuu kyllä ne asiat mitä haluankin kuulla, mutta toteutus kusee. Ollaan kyllä juteltu asiasta mutta edelleen mun vaistot huutaa hoosiannaa, eli en oikein luota tähän tapaukseen. Yhtään. Harmi sinänsä että ehdin ihastua. (No sehän onkin niin kamala yllätys.. eh..)
Mutta tämä tyyppi olkoon nyt omassa arvossaan hetken. Aika näyttää.

Sain taannoin läksytystä äidiltäni koskien miesmakuani. Minulla on kuulemma käytännössä ihan paska miesmaku. No niinhän se on, tiedän sen itsekin. Ihastun aina niihin vaikeisiin tapauksiin. Mutta kun mä tarvitsen sellaisen ihmisen jossa on särmää ja joka uskaltaa sanoa vastaan ja jolla huumorintaju kestää pahimmatkin möläytykset. Harmi vaan että useimmiten ne tyypit on sitten vähän.. No, ehkä "epäluotettavia" olisi se oikea ilmaisu.
Tekisi mieli kyllä sanoa "kusipäitä".
Mutta! Äidin pikku enkelinä lupasin yrittää antaa mahdollisuuden myös niille rauhallisemmille miehille. Siitä varmasti tuleekin jotain.
Mutta syteen tai saveen, lähdenpä kohta iltadeitille.

Äidin mieliksi

Aamudeitti ja entiset heilat

Viime syksyinen heila kävi eilen kylässä. Taustoista sen verran että tapailtiin joku hetki aikoinaan mutta ei siitä(kään) tullut mitään vuosisadan rakkaustarinaa. Mutta ollaan siis pidetty nyttemmin yhteyttä ja hengailtu aina ajoittain. Kyllähän me molemmat tiedetään ettei meistä tule mitään kavereita (+ satunnaista extraa) kummempaa, mutta viihdytään hyvin yhdessä. Se on sellainen tyyppi jolle voin soittaa kun haluan vaan kainaloon leffan ajaksi. Tai vähän enemmän. Joka tapauksessa meillä oli kiva ilta. Jotenkin tuli vaan tosi yksinäinen olo sen jälkeen kun se lähti. Plus ahdisti jo ennakkoon seuraavan aamun treffit. Mistä päästäänkin asiaan..

Millainen ihminen haluaa treffeille aamulla? Mitä helv...? Yritetäänkö tässä olla jotenkin omaperäisiä?
Mun mielestä omaperäistä olisi vaikka kahvittelun sijaan käydä benjihypyssä, tai jotain muuta mitä ei yleensä tule joka päivä tehtyä. Ja sitäpaitsi minä tykkään nukkua. Mutta ei. Herään puoli kahdeksalta ärsyttävään kännykän herätysääneen. Ja olinpa herätystä asettaessani ollut tosi vitsikäs; ruudussa luki herätystekstinä "Treffeille, biaatch!". Ei naurata.

Mä en alunperinkään ollut kovin innoissani näistä treffeistä koska yksinkertaisesti A.) suostuessani treffeille, olin juonut koko illan kossua. Ja B.) tiesin jo muutaman tekstarin perusteella että kyseinen mies on kyllä tosi mukava, mutta ei ehkä ihan mun tyyppinen. Yksinkertaista.

Olisin tietysti voinut kasvattaa selkärangan ja todeta että okei, tuli ehkä juotua sinä iltana ja tehtyä pari virhearviota plus olen jo selväpäisenäkin todennut että meille ei hääkellot soi joten eiköhän unohdeta tämä mutta kun olen kohtelias niin ei, uhraudun heräämään aikaiseen ja tapaamaan tämän miehen. Kai mulla sitten jossain takaraivon perukoilla joku Amor huutaa että täytyy antaa mahdollisuus ja voi vaikka yllättyä.
En kuitenkaan yllättynyt. Heti ensimmäisestä tervehdyksestä treffien loppumiseen saakka olin vieläkin samaa mieltä. Meille ei hääkellot soi. Eikä muutkaan kellot, herätyskellosta nyt puhumattakaan.

Ja kaikenlisäksi minua ahdistaa ihan kamalasti se että tullaan ihan iholle samantien. Heti ollaan halailemassa ja hiplaamassa kättä ja silittelemässä ja muuta sellaista mikä saa minut miettimään parasta tekosyytä poistua paikalta ennätysvauhtia. Onneksi olen kokemuksen myötä oppinut liukenemaan melko sulavasti tarpeen vaatiessa. Tarvitseeko edes mainita että "minun on nyt ihan pakko lähteä siivoamaan kämppä ennen kuin kaverit tulee kahville, oli kivaa, nähdään!"

P.S se lämmittelevä eksä josta mainitsin edellisessä postauksessa, pyysi tänään kahville. En mennyt. Enkä mene.

Elämäni kauniit ja rohkeat

Tässä se nyt on. Jälleen uusi sinkkublogi.
Mä olen tosi huono aloittamaan kirjoittamista, tai ainakaan niin että teksti olisi jotenkin järkevä. Mutta jostain se on pakko lähteä liikenteeseen.
Olen heilunut nyt abauttiarallaa 1,5 vuotta sinkkuna ja nähnyt sinä aikana jos jonkinmoista miespuolista toheloa, potentiaalia, kusipäätä, p****haukkaa ja sydäntensärkijää.

Olen ihastunut, pettynyt, nauranut, itkenyt, nauttinut... you name it. Mutta ennen kaikkea viime aikoina olen alkanut pikkuhiljaa kyllästymään sinkkuiluun ja kaikkeen siihen kivaan ja kamalaan mitä tuo lomakkeiden kirosana tuo mukanaan.

Toisinaan (heikkoina hetkinä) on jopa ollut havaittavissa jos jonkinmoista kriisiä sinkkuudesta, minkä varmasti joka ikinen läheinen ystäväni on joutunut huomaamaan. Onneksi omaan myös mielettömän hyvän huonon huumorintajun joten en ota itseäni kovin vakavasti. Eikä ota ystävänikään.

Miehistä, parisuhteesta (ja sen puutteesta) sekä deittailusta minulla sen sijaan on paljon sanottavaa.
Yleisesti ottaen tuntuu että löydän aina itseni keskeltä jotain tosi kummallista mieskuviota, jossa pahimmatkin saippuasarjat jäisi kakkoseksi (No okei, ei ehkä Kauniit ja Rohkeat).

Tällä hetkellä tilanne on se, että tapailen (tai jotain) yhtä tyyppiä jonka bongasin Tinderistä. Näen satunnaisesti myös erästä entistä "heilaa" ja käyn treffeillä jos nyt joku mielenkiintoinen sattuu tulemaan eteen. Yksi eksä lämmittelee jo kolmatta kertaa (ei tule tapahtumaan) ja olen iskenyt silmäni erään tavaratalon myyjään. Tätä jälkimmäistä aion pyytää kahville heti kun tilaisuus tulee.

P.S Ei ollut heilaa helluntaina eikä myöskään juhannuksena (Varsinaisesti) mutta myönnyin humalapäissäni treffeille erään puolitutun kanssa. Se herra ei nyt oikein innosta mutta kai se on mentävä kun kerran olen lupautunut. Arght.

Mr. Oikea, etkö voisi jo pelastaa minut tästä deittiviidakosta..