Aamudeitti ja entiset heilat

Viime syksyinen heila kävi eilen kylässä. Taustoista sen verran että tapailtiin joku hetki aikoinaan mutta ei siitä(kään) tullut mitään vuosisadan rakkaustarinaa. Mutta ollaan siis pidetty nyttemmin yhteyttä ja hengailtu aina ajoittain. Kyllähän me molemmat tiedetään ettei meistä tule mitään kavereita (+ satunnaista extraa) kummempaa, mutta viihdytään hyvin yhdessä. Se on sellainen tyyppi jolle voin soittaa kun haluan vaan kainaloon leffan ajaksi. Tai vähän enemmän. Joka tapauksessa meillä oli kiva ilta. Jotenkin tuli vaan tosi yksinäinen olo sen jälkeen kun se lähti. Plus ahdisti jo ennakkoon seuraavan aamun treffit. Mistä päästäänkin asiaan..

Millainen ihminen haluaa treffeille aamulla? Mitä helv...? Yritetäänkö tässä olla jotenkin omaperäisiä?
Mun mielestä omaperäistä olisi vaikka kahvittelun sijaan käydä benjihypyssä, tai jotain muuta mitä ei yleensä tule joka päivä tehtyä. Ja sitäpaitsi minä tykkään nukkua. Mutta ei. Herään puoli kahdeksalta ärsyttävään kännykän herätysääneen. Ja olinpa herätystä asettaessani ollut tosi vitsikäs; ruudussa luki herätystekstinä "Treffeille, biaatch!". Ei naurata.

Mä en alunperinkään ollut kovin innoissani näistä treffeistä koska yksinkertaisesti A.) suostuessani treffeille, olin juonut koko illan kossua. Ja B.) tiesin jo muutaman tekstarin perusteella että kyseinen mies on kyllä tosi mukava, mutta ei ehkä ihan mun tyyppinen. Yksinkertaista.

Olisin tietysti voinut kasvattaa selkärangan ja todeta että okei, tuli ehkä juotua sinä iltana ja tehtyä pari virhearviota plus olen jo selväpäisenäkin todennut että meille ei hääkellot soi joten eiköhän unohdeta tämä mutta kun olen kohtelias niin ei, uhraudun heräämään aikaiseen ja tapaamaan tämän miehen. Kai mulla sitten jossain takaraivon perukoilla joku Amor huutaa että täytyy antaa mahdollisuus ja voi vaikka yllättyä.
En kuitenkaan yllättynyt. Heti ensimmäisestä tervehdyksestä treffien loppumiseen saakka olin vieläkin samaa mieltä. Meille ei hääkellot soi. Eikä muutkaan kellot, herätyskellosta nyt puhumattakaan.

Ja kaikenlisäksi minua ahdistaa ihan kamalasti se että tullaan ihan iholle samantien. Heti ollaan halailemassa ja hiplaamassa kättä ja silittelemässä ja muuta sellaista mikä saa minut miettimään parasta tekosyytä poistua paikalta ennätysvauhtia. Onneksi olen kokemuksen myötä oppinut liukenemaan melko sulavasti tarpeen vaatiessa. Tarvitseeko edes mainita että "minun on nyt ihan pakko lähteä siivoamaan kämppä ennen kuin kaverit tulee kahville, oli kivaa, nähdään!"

P.S se lämmittelevä eksä josta mainitsin edellisessä postauksessa, pyysi tänään kahville. En mennyt. Enkä mene.