Metsään mennään

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...
En kyllä yllättynyt yhtään.
Minua on vähän ärsyttänyt tänään. Tai oikeastaan jo viikon. Ehkä jopa kaksikin.
Ensinnäkin tämän hetkinen tapailu alkaa olla I:tä vaille ohi. Väärä elämäntilanne, väärät mielenkiinnonkohteet. Väärä mies.

Nyt on siis jälleen sellainen tilanne ettei ole mitään uutta (eikä edes vanhaa) miesrintamalla. Ja sekös keljuttaa.

Yksinäinen en

Sen sijaan ajan kaksi kertaa päivässä työmatkalla sillan yli, joka on täynnä niitä hemmetin rakkauslukkoja.
Joka kerta tekisi mieli teettää oma, ihan hemmetin iso lukko kaiverruksella "Minä <3 Minä itse".
Tai vaihtoehtoisesti napsia kaikki lukot irti ja heitellä järveen.

En kyllä myöskään tykkää katsella yövuoron aikana ikkunasta miten baarista palaavat ihmiset kävelevät hoiperrellen käsikädessä kotiin. Itsehän en ole edes ehtinyt baariin bongailemaan. Tai minnekään muuallekaan.

Mutta jotta ei nyt ihan pelkäksi valittamiseksi menisi niin olen alkanut harkitsemaan deitille suostumista deittipyrkyrin kanssa. Tai itseasiassa taisin jo suostua. Eihän sitä koskaan tiedä, eihän? Sehän voi ollakin ei-väärä tyyppi! Eh.. yritän taas vakuutella itselleni että tein hyvän päätöksen

P.s Harkitsen vakavasti myös comebackia Tinderiin. Ihan vaan mielenkiinnosta. Köh köh..

..And the winner is...

Mikä ihme ja kumma siinä on, että juuri silloin kun tapailet kivaa tyyppiä eikä tarvitsisi sitä vientiä sen enempää olla, niin ihan varmasti jokainen eksä/hoito/kaverinkaveri/jokutyyppi laittaa viestiä ja kyselee deitille. Ja sitten taas kun ei ole ketään kivaa tyyppiä näköpiirissä, niin ei todellakaan ole ketään. Yhtään missään. Puhelin ei pirise ja saat tasan varmasti katsoa nyyhkyleffaa ihan yksin tyynyä halaten. Tai koiraa.
Näin myös minulle on käynyt. Se vanha ihastus laitteli viestiä muutama viikko takaperin ehdotellen josko nähtäisi. Eräs puolituttu olisi halunnut treffata. Kainalopaikka on tarjonnut kainaloa sekä törmäsinpä baarissa Siihen tyyppiin jota tapailin (tai jotain) ja eipä aikaakaan kun sekin pisti viestiä perään. Kovia kokenut selkärankani ei kuitenkaan taipunut mihinkään suuntaan. Vaikka kyllähän se tyyppi näytti edelleen niin hemmetin komealle. Perhana.

Kuitenkin vuoden innokkain deittipyrkyri-palkinto menee ehdottomasti sille tyypille jota ystäväni vuosi sitten yritti minulle parittaa. Tämä tyyppi on aikalailla siitä lähtien (!) yrittänyt saada minua enemmän tai vähemmän aktiivisesti deitille. Nyttemmin siis hyvinkin aktiivisesti.
Nimittäin viestiä pukkaa about kerran-pari viikossa ehdottaen treffiajankohtaa. Melkein tekisi mieli jo suostua ihan vain kohteliaisuudesta, sen verran innokas tapaus tämä on. Mutta eihän se ole oikein antaa ymmärtää joten tyydyn vain vastailemaan ystävällisesti "ei".

Ja mitä tämän hetkiseen tapailuun tulee niin voihan kauniit ja rohkeat. Ei tietenkään asiat voi helposti ja normaalisti mennä kun kyse on minun mieskuvioista. En sentään ole herännyt kuolleista kymmentä kertaa ja tapaillut sekä isää, veljeä, ukkia ja serkkua mutta ei tämäkään treffailu ihan mutkatonta ole. Pientä empimistä ilmassa.

Mutta jotain kivaakin: Häät tiedossa!
P.s Morsian lupasi että saan avecillisen kutsun.

Tapailun tieteellinen kaava

Pieni blogihiljaisuus on johtunut siitä että mähän olen tässä ohessa deittaillut parisen kuukautta (OIKEASTI) yhtä tyyppiä. YHTÄ tyyppiä. Tämä mahtaa olla jonkin näköinen henkilökohtainen ennätys viimeisien vuosien aikana.

Mä olen kuitenkin päätynyt huomaamaan että tapailu on toisinaan melkein yhtä hankalaa kuin sinkkuilu.
Sitten kun et enää mieti iltaisin ennen nukkumaanmenoa että mistä sen ihanan, upean, melkein täydellisen miehen löytäisi, mietit että miksi se ei soita, mitä se tekee, ajatteleeko se mua, tykkääkö se minusta ja aaarght... Minne katosi se itsevarma sinkkuneiti joka siirsi vaikka kokonaisen vuoriston tarvittaessa?

Tapailussa tuntuisi olevan jonkinlainen henkinen aikaraja asioille. Ensin tulee tietysti ekatreffit, toiset ja kolmannet, kymmenen deitin jälkeen sitä ei enää laske ja sitten voi varovaisesti alkaa puhua tapailusta. Sitä ehkä pari-kolme kuukautta ja voisi alkaa miettiä mihin tämä homma on menossa -vai onko mihinkään.
Mun täytyy myöntää että olen mä miettinyt miltä se tuntuisi sanoa että seurustelen. Mä olen varattu. Mulla on mies.
Särähtää vähän omaankin korvaan.
Olisihan se oikeasti tosi ihanaa olla vakiintunut jonkun kanssa mutta sen täytyisi tuntua juuri oikealta. Niin oikealta, että en haluaisi ketään muuta. Ja niin oikealta, että toinenkin osapuoli olisi aivan hulluna minuun -ilman mitään muttia.
Ja ilman sitä, että mietit mitä hittoa se toinen ajattelee ja tykkääkö se oikeasti.
Ja ennen kaikkea ilman tätä analysointia! Miehet on mystisiä, niitä on muutenkin melkein mahdoton analysoida järkevästi.

Saa nähdä meneekö tämä tapailu tällä kertaa muualle kuin metsään.
Ollaan taas jännän äärellä.

P.s blogi jatkuu normaalisti. Mähän olen kuitenkin vielä sinkku.