Teoria sattumasta

Kavereiden suhdesotkuja vierestä seuranneena täytyy vain todeta että ihmiset osaavat riidellä mitä typerimmistä ja turhimmista asioista. Päivän ruoka, mattojenpesu, kissan hiekkalaatikon siivoaminen, tiskikoneen tyhjennysvuoro.. Missä vaiheessa suhdetta unohdetaan että jos sitä toista osapuolta ei olisi, tuon kaiken joutuisi tekemään ihan itse?

Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa (no yllätys yllätys) "Sen oikean" bongaamisesta. Vaikka kasvoimme yhdessä ala-asteelta lähtien, nykyään meidän elämät on hyvin kaukana toisistaan. Toinen on rauhoittunut pitkän parisuhteen myötä ja toinen, noh, kirjoittaa blogia sinkkuilusta.
Meillä on myös erilaiset käsitykset siitä sen speciaalin ihmisen löytymisestä.
Tietysti toisen on helppo huudella kun sellainen on jo saman katon alla. Vähän puolueellista vai mitä. Toisaalta taas voisi ajatella että ehkäpä se tietää mistä puhuu.

Minun teoria on se että jossain tuolla on sellainen joka ylittää sen mun kuuluisan riman, mutta sen ihmisen löytyminen on vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Että voisi toki helpommallakin päästä.
Ystäväni teoria taasen oli että niitä "oikeita" ihmisiä on monta. Ja on vain ja ainoastaan sattumasta kiinni bongaako sellaisen vai ei.
Mun oli ihan pakko nostaa kulmia ja kysyä että jos kerran niitä oikeita on ihan montakin, niin miksi mä en ole löytänyt yhtäkään sellaista?
Sinänsä jos koko homma on tuurista kiinni niin mielummin pitäydyn omassa neula heinäsuovassa-teoriassani, sillä minulla ei oo ollut koskaan kovin kummoinen tuuri.

P.S
Nyt kun miesrintamalla on ollut melko hiljaista, olen jälleen seikkaillut Tinderissä (Esittäkää yllättynyttä).
Ihme kyllä, sieltä on bongautunut pari ihan mielenkiintosta tapausta (plus parikymmentä -ei niin mielenkiintoista-). Jääkäämme katsomaan tilannetta.

Miesrintama

Kranttujen kuningatar

Epäilemättä mä olen kyllä kolunnut kuluvan vuoden aikana jo melkoisen monta väärää tyyppiä. Kuitenkin aina kun kavereiden kanssa keskustelu kääntyy sen oikean löytämiseen, joku muistaa sanoa sen maagisen lauseen "se oikea tulee vastaan kun sä sitä vähiten odotat". Vähiten? Mikä on vähiten? Miten vähän mun sitten pidää odottaa?

Olen myös saanut muita järkeviä vinkkejä kuten "se tulee sitten kun on hyvä hetki sille" ja "sitten kun sä lopetat etsimisen". Olenko mä varsinaisesti etsinytkään? Eihän se ole etsimistä jos pitää silmänsä auki.

Usein minua myös pidetään kranttuna, ronkelina, nirsona.. keksi itse kiva synonyymi. En ole yhtään sellainen. Tai no vähän, mutta terveellä tavalla. Mä yleensä korjaan vaan tietäväni mitä haluan. Ehkä mulla on vähän vaativa maku mutta miksi tyytyä yhtään vähempään? Tuskin kukaan meistä haluaa ketään joka on "ihan kiva" tai sellainen että "no kai mä tykkään siitä".
Pohjimmiltani olen sitä mieltä että jokaisella meillä on se tietty kuva siitä ihanne-ihmisestä. Näin myös minulla. Joskin minun ihanne on ehkä joidenkin mielestä korkeammalla kuin mikään rima. 

Mutta tottakai minä tiedostan että se on ihanne, eikä välttämättä vastaa todellisuutta. Tai no helvetti, olisin onnellisin neiti koko galaksilla jos mun ihannetyypin ihannetyyppi olisin minä. Mutta enhän mä voi tietää kehen ihastun ja millä perusteella. Sehän voi olla ihan kuka vain - vaikka sitten sellainen joka ei vastaa mun makua ollenkaan. (Tähän en kyllä usko itsekään).

Viimeaikoina ei ole kyllä tullut yhtään potentiaalista vastaan. Ei edes sinnepäin. Mulla on kyllä kiikarissa muutama ainakin ulkomuodollisesti pätevä tapaus mutta pään sisältö voikin olla eri juttu. Täytyy vähän tiedustella.
Aamudeitti on vihdoin jättänyt minut rauhaan ja hyvä niin. Aion jatkossakin pysyä kaukana hänestä ja nukkua pitkään vapaapäivinä. 

Myöskään lämmittelevä eksä ei ole pyydellyt enää yhtään mihinkään enkä ole edes joutunut välttelemään häntä baareissa.
Olen myös vihdoin ja viimein (oikeasti) kasvattanut rautaisen selkärangan ja myötänyt että se tyyppi jota olen tapaillut (tai jotain) on historiaa eikä meistä tule mitään. Kieltämättä on vaatinut vähän paikkailua myöntää itselleni että kaikesta huolimatta ihastuin jälleen yhteen niistä vääristä.

Ehkä mä vielä jonain päivänä törmään siihen mun ihannetyyppiin jonka ihannetyyppi olen mä.
Mutta ennen sitä päivää... voin pitää blogia kaikista niistä vääristä.

Sitä päivää odotellessa

Mä harvemmin katson mitään romanttisia leffoja. Enimmäkseen siksi koska niitä katsoessa alkaa ärsyttämään. Eikä ainakaan vähiten siksi ettei oma elämä ole niin sydämenmuotoista mitä leffoisssa, eikä ainakaan vielä kukaan ihana, upea mies ole tullut keskellä yötä minun oveni taakse polvillaan kertomaan ettei yksinkertaisesti voi elää ilman minua.

Sitä päivää odotellessa voin kuitenkin aina silloin tällöin katsoa leffan nimeltä P.s I Love You.
Tätä leffaahan ei voi katsoa kun tietyssä mielentilassa (mielenviassa) ja mielellään (ehdottomasti) yksin sillä jotenkin maagisesti alan joka kerta hapuamaan tyynyä kainalooni samalla kun silmät alkaa vetistää ja räkä roikkuu poskella. Tällä kertaa ehdin katsoa melkein kahdeksan minuuttia ennen kuin hanat aukesi. Ei varmaan tarvitse enempää selitellä miksi katson sitä vain ja ainoastaan ollessani yksin.
Samalla kuitenkin tajusin että mä tahtoisin juuri sellaisen miehen, mitä Gerard Butler on kyseisessä leffassa. Enkä nyt tarkoita irkkumiestä. Vaan sellaisen hyvällä tavalla sekopäisen mutta rakastavan ja turvallisen. Ja komean.

Taannoin vanha tuttavani päätti yrittää parittaa minua jollekin ystävälleen. Ajatuksena tosi kiva, mutta se kiusallinen tilanne kun toteutus kusee.. Tyyppi oli hirveän mukava, kaikki asiat päällisin puolin kunnossa, huomaavainen ja kunnollinen - mutta muuten ei sitten pätkääkään minun tyyppinen. En voinut kuin miettiä mitä tuttuni oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään.

Näin myös aamudeittiä. Ideana oli siis keskustella siitä miksi meistä ei tule mitään (Taustoista sen verran että olemme siis käyneet kerran treffeillä) Tässä toinen esimerkki siitä kun ei ajatella. Aamudeitti siis sanoi itse, että on huomannut ettei kiinnostus ole molemminpuolista ja tilanne on muutenkin aika hankala. No kyllä, bingo. Hienoa että ollaan samaa mieltä asiasta.
Meillä oli myös paljon hiljaisia hetkiä sen parin tunnin tapaamisen aikana koska yksinkertaisesti kemiat ei kohtaa senkään vertaa että olisi edes jotain sanottavaa. Siitä huolimatta minä jouduin pyytämään häntä poistumaan. Ja siitäkin huolimatta se yrittää vielä pussata lähtiessään.

Kun miehet ei ajattele

Walk of shame

Juuri kun mä pääsen ääneen mainitsemaan etten oikein innostu noista yhden illan sotkuista.. Niin, en mä oikein innostu.

Mutta aina toisinaan vastaan tulee sen verran hyvä tilaisuus (=ylitsepääsemättömän komea mies) että lihasta tulee heikkoa ja päädyn jonkun randomin luo. Kuten esim. viime yönä kävi.

Olin siis jo pariutuneen ystäväni kanssa baarissa viettämässä tyttöjen iltaa (katselemassa siinä sivussa olisiko mulle kivoja miehiä tarjolla) kun bongasin tämän, sanotaanko nyt vaikka Mr. Randomin, seilailevan pitkin baaria. Kyseessä sattuu olemaan jo pariutuneen ystäväni opikeluaikainen ihastus, jota itse olen aina pitänyt jokseenkin ylimielisenä, vaikkakin hemmetin komeana tapauksena.
Illan mittaan huonoihin iskuyrityksiin turhautuneena (minua mm. lähestyttiin jälleen kysymällä olenko naimisissa) päätin että tänään käyttäydyn huonosti enkä varmasti lähde kotiin tyhjin käsin (Ehkäpä jokaisella sinkulla on jokin Inner Slut joka pitää silloin tällöin päästää valloilleen).
Minun Inner Slut pääsi valloilleen kun Mr. Random käveli eteen kuin tilauksesta ja alkoikin samantien tehdä tuttavuutta. Pian huomasin olevani taksin takapenkillä matkalla Randomin kotiin.

Näin käy kun Inner Slut pääsee valloilleen

Yksityiskohtiin menemättä minulla oli oikein mukava yö. Tosin poistuin hyvin nopeasti ennen aamukasia koska en vain tykkää herätä ilman suuria tunteita kenenkään vierestä.

Toisin sanoen noudatin omaa juuri keksimääni filosofiaa; "jos et voi kuvitella herääväsi lusikassa onnesta soikeana -> poistu paikalta ennen kun heräät lusikassa miettien kuinka pääset liukenemaan kyseisestä ansasta herättämättä sitä tyyppiä."

Mutta koska en halunnut jäädä lusi(koi)maan, minulla oli edessä vielä viimeinen nöyryytys; Walk Of Shame.
Suunnistaessani pihalle ja kotia kohti, vastaan tuli muutama hienostorouva aamulenkillään ja tunsin kuinka minua tuijotettiin ajatellen "Minä tiedän mitä olet tehnyt viime yönä".
Kotimatkalla omatunnontuskiani kuitenkin lievitti hieman läheisen kulttuuritalon pihalta bongattu nuori nainen, joka istui bilevaatteissa suihkulähteen reunalla kovin nolon oloisena. Kaikesta päätellen hänenkin Inner Slut oli päässyt valloilleen joten hymyilin hänelle myötätunnosta ja painelin kotiin häpeämään.