Dear Tinder

Tinder. Tuo nykypäivän baarin korvike. Se viinaton lihatiski.
Mä myönnän että olen melko ahkera Tinderin käyttäjä, ainakin toistaiseksi. Minulle se on puolikieliposkella-huvia mutta koska mä en ole ihan niin epätoivoinen että etsisin itselleni lelua Tinderistä, olen katsellut tarjontaa ihan avoimin mielin.
Mä olen treffannut muutamia (pikaisen laskutoimituksen mukaan 5) kyseisen sovelluksen kautta ja heistä kahta (2) olen niin sanotusti tapaillut (tai jotain). Tosin heistä toinen, eli se tyyppi jota tapailin (tai jotain) särki minun sydämen ja nyt minun pitäisi sitten puolestani särkeä sen toisen sydän. Ei ole muuten yhtään sen helpompi nakki kuin omankaan pumpun rikkoutuminen.
En vaan voi sille mitään etten tunne tätä ihmistä kohtaan mitään sellaista mikä saisi minut edes harkitsemaan parisuhdetta. Ikävä kyllä tunne ei ole molemminpuolinen.

Olen myös tässä välissä ehtinyt Tinderöimään sen verran että olen saanut kolme treffipyyntöä. Yksi heistä vaikuttaa kyllä todella lupaavalta. Saa nähdä miten käy. Mutta hiphei! Olen siis menossa treffeille! Kaksille treffeille! (Tämä kolmas on ehkä vielä hieman keskenkasvuinen mun makuun..)
Mutta silti.... vihdoinkin jotain kivaa sutinaa!!

Treffit! Sutinaa!

Mä oon tässä Tinder-historiani aikana törmännyt jos jonkinmoiseen kulkijaan ja lukenut vaikka minkälaisia tekstejä sieltä. Mun onneksi olen kuitenkin matchannut enimmäkseen niiden suht asiallisten tyyppien kanssa. Tosin on joukkoon mahtunut pari vonkaajaakin. Yksi kysyi ensitöikseen olisinko hänen syntymäpäivälahjansa (No helvetti. Hyppäänkö samantien kakusta kirsikat nänneissä?) ja toinen ehdotti että voisi hetimiten tulla kyläilemään. No ei voisi.

Kyseessä on kuitenkin pelkkään ulkonäköön perustuva sovellus joten tokihan siellä on niin kamalan helppoa olla pinnallinen. Itsekin huomaan heittäväni vasemmalle hyvin nopeasti mitä ihmeellisemmistä syistä. Rumat hiukset. Liian akateemisen näköinen. Vääränlaiset vaatteet. Suttuinen kuva. Liikaa matkakuvia. Koira. Kissa. Kilpikonna. Lapsi.
Niin, näistä lapsista. En ensinnäkään ymmärrä miksi pitää laittaa mussukan kuva Tinderiin? Eikö voisi vain kertoa että tämmönen kuuluu sitten pakettiin.
Mä olen muuten yrittänyt totuttautua siihen ajatukseen että mun ikäisellä tai vanhemmalla saattaa hyvinkin olla jo jälkikasvua valmiina, mikä siis tarkoittaa sitä että saatan päätyä yhteen sellaisen isi-tyypin kanssa. (Note: en ole mitenkään ikärasisti mutta lähtökohtaisesti en siis etsi itseäni nuorempaa seuraa ennen kun täytän 50)
Tämä ajatus vaatii vielä vähän aika paljon totuttelua mutta yritän kovasti vakuuttaa itseni siitä että isitkin on ihan ok ja mä kyllä pystyisin olemaan äitipuoli isin uusi tyttöystävä jos sellainen tilanne tulisi.
Joo. Kyllä. Kyllä mä pystyisin siihen. Pystyisinhän?

Ne varatut miehet

Ikuinen murheenkryyni on se kun bongaat jonkun tosi komeen tyypin vaikka ruokakaupassa ja on vähän silmäpeliä ja sitten mietit jo olisiko maitohylly sopiva paikka aloittaa keskustelu, kunnes jostain HeVi-osaston syövereistä sen viereen ilmaantuukin -tottakai- tyttöystävä.
Näitä tilanteita tulee ja menee mutta sitten on ne jotka eivät tyydy pelkkään silmäpeliin vaikka kuinka olisi se oma kulta kainalossa.
Ehkä kyse on siitä että ruoho on vihreämpää siellä aidan toisella puolella (senhän allekirjoittanutkin totesi jo aiemmin) tai sitten joillakin ihmisillä on vaan taipumus olla yksinkertaisesti kykenemättömiä "yksiavioisuuteen", tai paremmin sanottuna uskollisuuteen. Miehet on sikoja. Toki yhtälailla niin on osa naisistakin.

Se on kuitenkin kumma juttu miten mullakin on kaveripiirissä (miksi??) ne muutamat, jotka aina silloin tällöin jaksavat kokeilla kepillä jäätä.

Siis siitä huolimatta, että he ovat parisuhteessa ja näennäisesti kaikki on hyvin. Mutta sitten tulee tämä että "vähän meinaa kyllästyttää kun arki on alkanut". Idiootit.

Ainahan se arki alkaa jossain vaiheessa, mutta kyse on siitä millaisen kukin omasta parisuhde-arjesta tekee. Jos se on niin tylsää että pitää yrittää muita iskeä niin mene ja katso peiliin. Ja mieti samalla onko järkeä olla sellaisessa suhteessa.

Ja aina se epätoivoinen heruttelu alkaa samalla lauseella; "no vieläkös sä olet sinkku?". Ihan kun mun sinkkuus tekisi siitä jotenkin hyväksyttävämpää, etenkin kun heruttelija ei itse ole vapaa.

Ja ihan kun se automaattisesti tarkottaisi sitä että tottakai mä olen samantien valmis piristämään sun tylsää arkea -ihan vain koska olen sinkku!

Ja huom. Mä en ole mikään kiertopalkinto koskaan ollut, eli ei voi siitäkään johtua että minua pidettäisi yleisesti helppona. Päinvastoin.
Pistää myös miettimään, että toivottavasti sitten kun mulla on se MUN oma varattu mies (öhöm, siis joka on varattu minulle), se ei ole sellainen kusipää joka heruttelee ketään muuta kuin minua.

Joten te varatut miehet joita vanha suola janottaa; Teidän juna meni jo ettekä aikoinaan ostaneet paluulippua. 

Varatut miehet, menkää kotiinne.

Leikitään kotista

Mä olen käynyt tosi syvällisiä keskusteluja aiheesta parisuhde (no yllätys).
Nimittäin tässä kun tavallaan tapaillessa sitä samaa tyyppiä (vieläkin!!) olen joutunut väkisinkin pähkäilemään parisuhteen mahdollisuutta tai mahdottomuutta.
Siitäkin huolimatta että meillä on kivaa ja mielelläni treffaan sitä, olen kuitenkin keskittynyt etsimään vikoja tästä tyypistä. Mikä minua vaivaa? Etsinkö minä puoliväkisin jotain syytä sanoa adios ja jatkaa ruikuttamista sinkkuudesta?
Ihanko vain siksi koska matto ei ole lähtenyt jalkojen alta ja fiksummat kertoo että sen pitäisi lähteä niin että kannat kattoon?
Puhumattakaan mun omasta mielikuvasta joka on juurikin sellainen ettei silloin käytännössä edes tarvitsisi miettiä että "onkohan se tuo vai eiköhän se ole".
Niin. Taas ollaan tässä.
Mitä enemmän vietän aikaa sen saman tyypin kanssa, sitä enemmän mulla on sellainen olo että mä en tunne tarpeeksi. Siis minulla ei vain tule sellaista tunnetta mitä kaipaan. (Tässä tarkempi selitys siitä tunteesta)

Mulla on takana pari pidempää parisuhdetta ja kohtuullinen kasa niitä lyhyempiä, enkä muista että ikinä olisin miettinyt näin tarkkaan asioita. Olenko mä oikeasti kasvanut aikuiseksi vai johtuuko tämä taas siitä mun pienestä nirsoudesta?
Nyt tartteis jotain fiksua neuvoa.

Aaarght. Aina mulle käy näin. The search continues.

P.s Hieman yllättäen jo ajat sitten vakiintunut vanha "special" ystävä laittoi viestiä ja kertoi että olisi kiva pitää hauskaa mun kanssa. Tottakai. Heti. Kyllä. Ehdottomasti. Me sinkuthan ollaan aina valmiita pitämään hauskaa, etenkin varattujen miesten kanssa.
Voi hyvää päivää. Vaihdan kohta puhelinnumeroa.

Mä en tiedä

Alan vähän epäilemään että minussa on jokin vika. Olen treffannut nyt useampaan otteeseen sitä samaa tyyppiä (Ihan oikeasti, yhtä ja samaa!) mutta matto on edelleen tiukasti jalkojen alla. Teoriassa tässä tyypissä ei ole mitään niin sanotusti vialla. Mutta se tunne. Se mystinen tunne josta en edes oikeastaan tiedä miltä se tuntuu, loistaa poissaolollaan. Joo kyllähän mä viihdyn tämän tyypin seurassa todella hyvin ja meillä on hauskaa yhdessä mutta kun ei se riitä. Musta tuntuu että joudun särkemään sen sydämen ja aloittamaan sadannen kerran etsinnän alusta. Tosin minun vauhdilla sata ei taida enää edes riittää.

Alan myös kallistua siihen ajatukseen että minusta on tullut todella nirso. No ei sentään. Ehkä vähän vaativa. Köh köh.
Mutta tiedän etten voisi olla sellaisessa suhteessa jossa kaikki muu on kunnossa paitsi se pikkujuttu että suuria tunteita ei ole. Mielummin olen yksin kun huijaan itseäni sekä sitä toista osapuolta.
Joten.. täytyykö mun siis alkaa valmistautumaan elämään vanhana piikana? Vai täytyykö minun yrittää kovemmin?

Tein eräs kaunis päivä treffilistaa viimeisimmän sinkkujaksoni ajalta. Virhe. Listaan kertyi nimiä ihan kiitettävä määrä ja aloin miettimään että mitä minä oikeastaan edes etsin? Metsästän jotain sellaista mistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä; Rakkautta. Voi helvetti sanon minä.
Tämähän on ihan hakuammuntaa. Kokeillaan nyt vähän kaikkea ja sitten toivotaan että jokin suuri ja mystinen kolahtaisi. Ja että se kolahtaisi vielä molemminpuolisesti.
Viisaammat sanoo että kyllä sen sitten tietää kun se tulee vastaan ja heti perään tulee selitys siitä miltä sen pitäisi tuntua. Ja lopulta kuitenkin se lause "En mä oikein osaa selittää miltä se tuntuu. Kyllä sä sitten tiedät."
Note to self: Älä koskaan ikinä kysy neuvoja parisuhteessa olevalta ihmiseltä.

"Sä tiedät kyllä kun se tulee vastaan"

P.S
Se tyyppi jota tapailin (tai jotain) on nyt IHAN OIKEASTI historiaa. Ei olla pidetty mitään yhteyttä eikä minulla ole minkäänlaista mielenkiintoa sitä kohtaan. Rautainen selkäranka sai juuri uudet pultit.