Kranttujen kuningatar

Epäilemättä mä olen kyllä kolunnut kuluvan vuoden aikana jo melkoisen monta väärää tyyppiä. Kuitenkin aina kun kavereiden kanssa keskustelu kääntyy sen oikean löytämiseen, joku muistaa sanoa sen maagisen lauseen "se oikea tulee vastaan kun sä sitä vähiten odotat". Vähiten? Mikä on vähiten? Miten vähän mun sitten pidää odottaa?

Olen myös saanut muita järkeviä vinkkejä kuten "se tulee sitten kun on hyvä hetki sille" ja "sitten kun sä lopetat etsimisen". Olenko mä varsinaisesti etsinytkään? Eihän se ole etsimistä jos pitää silmänsä auki.

Usein minua myös pidetään kranttuna, ronkelina, nirsona.. keksi itse kiva synonyymi. En ole yhtään sellainen. Tai no vähän, mutta terveellä tavalla. Mä yleensä korjaan vaan tietäväni mitä haluan. Ehkä mulla on vähän vaativa maku mutta miksi tyytyä yhtään vähempään? Tuskin kukaan meistä haluaa ketään joka on "ihan kiva" tai sellainen että "no kai mä tykkään siitä".
Pohjimmiltani olen sitä mieltä että jokaisella meillä on se tietty kuva siitä ihanne-ihmisestä. Näin myös minulla. Joskin minun ihanne on ehkä joidenkin mielestä korkeammalla kuin mikään rima. 

Mutta tottakai minä tiedostan että se on ihanne, eikä välttämättä vastaa todellisuutta. Tai no helvetti, olisin onnellisin neiti koko galaksilla jos mun ihannetyypin ihannetyyppi olisin minä. Mutta enhän mä voi tietää kehen ihastun ja millä perusteella. Sehän voi olla ihan kuka vain - vaikka sitten sellainen joka ei vastaa mun makua ollenkaan. (Tähän en kyllä usko itsekään).

Viimeaikoina ei ole kyllä tullut yhtään potentiaalista vastaan. Ei edes sinnepäin. Mulla on kyllä kiikarissa muutama ainakin ulkomuodollisesti pätevä tapaus mutta pään sisältö voikin olla eri juttu. Täytyy vähän tiedustella.
Aamudeitti on vihdoin jättänyt minut rauhaan ja hyvä niin. Aion jatkossakin pysyä kaukana hänestä ja nukkua pitkään vapaapäivinä. 

Myöskään lämmittelevä eksä ei ole pyydellyt enää yhtään mihinkään enkä ole edes joutunut välttelemään häntä baareissa.
Olen myös vihdoin ja viimein (oikeasti) kasvattanut rautaisen selkärangan ja myötänyt että se tyyppi jota olen tapaillut (tai jotain) on historiaa eikä meistä tule mitään. Kieltämättä on vaatinut vähän paikkailua myöntää itselleni että kaikesta huolimatta ihastuin jälleen yhteen niistä vääristä.

Ehkä mä vielä jonain päivänä törmään siihen mun ihannetyyppiin jonka ihannetyyppi olen mä.
Mutta ennen sitä päivää... voin pitää blogia kaikista niistä vääristä.