Tapailun tieteellinen kaava

Pieni blogihiljaisuus on johtunut siitä että mähän olen tässä ohessa deittaillut parisen kuukautta (OIKEASTI) yhtä tyyppiä. YHTÄ tyyppiä. Tämä mahtaa olla jonkin näköinen henkilökohtainen ennätys viimeisien vuosien aikana.

Mä olen kuitenkin päätynyt huomaamaan että tapailu on toisinaan melkein yhtä hankalaa kuin sinkkuilu.
Sitten kun et enää mieti iltaisin ennen nukkumaanmenoa että mistä sen ihanan, upean, melkein täydellisen miehen löytäisi, mietit että miksi se ei soita, mitä se tekee, ajatteleeko se mua, tykkääkö se minusta ja aaarght... Minne katosi se itsevarma sinkkuneiti joka siirsi vaikka kokonaisen vuoriston tarvittaessa?

Tapailussa tuntuisi olevan jonkinlainen henkinen aikaraja asioille. Ensin tulee tietysti ekatreffit, toiset ja kolmannet, kymmenen deitin jälkeen sitä ei enää laske ja sitten voi varovaisesti alkaa puhua tapailusta. Sitä ehkä pari-kolme kuukautta ja voisi alkaa miettiä mihin tämä homma on menossa -vai onko mihinkään.
Mun täytyy myöntää että olen mä miettinyt miltä se tuntuisi sanoa että seurustelen. Mä olen varattu. Mulla on mies.
Särähtää vähän omaankin korvaan.
Olisihan se oikeasti tosi ihanaa olla vakiintunut jonkun kanssa mutta sen täytyisi tuntua juuri oikealta. Niin oikealta, että en haluaisi ketään muuta. Ja niin oikealta, että toinenkin osapuoli olisi aivan hulluna minuun -ilman mitään muttia.
Ja ilman sitä, että mietit mitä hittoa se toinen ajattelee ja tykkääkö se oikeasti.
Ja ennen kaikkea ilman tätä analysointia! Miehet on mystisiä, niitä on muutenkin melkein mahdoton analysoida järkevästi.

Saa nähdä meneekö tämä tapailu tällä kertaa muualle kuin metsään.
Ollaan taas jännän äärellä.

P.s blogi jatkuu normaalisti. Mähän olen kuitenkin vielä sinkku.